sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Kesäisiä retkiä – Pulsan asema ja Salpalinja

Lähdimme hakemaan retkifiilistä. Pulsan asema vaikutti mukavalta kohteelta: sisustusmyymälä ja kahvila vanhassa asemarakennuksessa.

Istuimme vaaleammin sisutetussa huoneessa ja ihmettelimme lasikaapin vanhaa asema-aiheista esineistöä, kuten leimasimia teksteillä Pulsa ja Jälkivaatimus – peilikuvina tietenkin. Ikkunan takana suhisti ohi tavarajuna.


Vaalean huoneen jälkeen yllätyin iloisesti tummemmasta huoneesta, jossa oli punainen pönttöuuni.



 Viimeisessä huoneessa oli pieni sisustusmyymälä. Ostimme sieltä muun muassa kauniin sinikoristeisen kupin. Vasta viikko käynnimme jälkeen kantautui minulle asti tieto siitä, että juuri samana päivänä ja facebook-päivityksen kellonajasta päätellen juuri silloin kuin mekin olimme siellä, oli aseman käteiskassa varastettu. Voi kurjuus!




Mieheni on uskomattoman kärsivällinen shoppailuvarjo – ei tule milloinkaan viereen hoputtamaan, että pitäisi mennä jo tai vihjaamaan, ettei meillä tuollaista tarvita. Joten kun mies joskus harvoin sanoo, että haluaisi käydä katsomassa jotain, niin sinne mennään. Poikkesimme siis sisustushypistelyn jatkoksi tutkimaan Salpalinjaa Luumäellä. Vakavaksi vetävä paikka. Pitkän Salpalinjan rakentaminen ja varustaminen on vaatinut pieneltä Suomelta suunnattomia ponnistuksia. Pelkästää kiviä on siirretty linjaa varten kymmeniätuhansia.



Kaikkiin tiloihin ei turvallisuussyistä voi mennä, mutta yhteen ampumakorsuun ja yhteen miehistötilaan pääsee sisään tutustumaan.


Eihän nämä kokemukset toisiaan saumattomasti täydentäneet, mutta siinä mielessä Salpalinja oli sopiva päätös retkelle, että muistamme taas olla kiitollisia itsenäisestä isänmaasta ja rauhasta, jonka ansioista voimme retkeillä kahvittelemaan ja hypistelemään, kun siltä tuntuu.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Vaivatonta kieltä matkailijoille

Olen lueskellut hihitellen paria vanhaa matkailijan kieliopusta: WSOY:n Vaivatonta englantia matkailijoille (toimittanut Kauppakorkeakoulun englanninkielen lehtori Erkki Penttilä, 1959, 2. painos) ja Vaivatonta saksaa matkailijoille (toim. Reino Hakamies, 1965, 4. painos). Ihania löytöjä Vääksyn Mannakirppikseltä.



Lukiessani etsin vanhahtavia sanoja ja ilmaisuja. Sellaisia ovat tietenkin puhelinsanasto, sähkeen lähettäminen, matkashekit ja valuutat. Kummassakin opuksessa käydään parturissa ja pyydetään hiuksiin briljantiinia. Saksalaisen oppaan ostossanastossa mainitaan pakkaamo.

Ensioletukseni oli myös, että kainalolappu (englanniksi dress shields, saksaksi Schweissblatt) olisi jo menneiden aikojen juttuja, mutta niitäpä voi tilata Stockmannin nettikaupasta. Lisäksi löysin ekologisuuteen liittyen neuvoja käyttää kainalolappuja vaatteiden suojana pesunvälin pidentämiseksi. Kainalolappu siis laitetaan puseron tai mekon kainaloon suojaamaan vaatetta hiki- ja deodoranttitahroilta.

Monet englantioppaan brittiläiset kohteliaisuusohjeet olivat vanhentuneet. Kirjan mukaan
 ei pidä koskaan 
unohtaa antaa juomarahaa kotiapulaiselle, jos on ollut yötä talossa.  
– kohentaa toisen takkaa tai kaataa teetä toisen teekannusta. (s. 61)

Oppaissa oli myös matkailuun liittyvissä neuvoja: tullimuodollisuudet, liikennevälineet ja niihin lippujen hankkimiset; jopa liikkeiden aukioloaikoja voi tarkastaa kirjasta. Eivät vaan ole enää ajankohtaisia. Mutta nämä oppaat ovat olleet kuin meillä Google-haku.

Oppaiden sävy on paikoitellen huvittava, paikoitellen äidillisen opastava. Esimerkki saksa-opuksen kappaleesta Rajalla:
Ellei ole pinttynyt seikkailijaluonne, on parasta olla totuudenmukainen puheissaan mennessään yli rajan. (s. 16)
ja Ostoksilla:
Emme halua estää teitä ostamasta tuhkakuppia, johon on maalattu sanat "Berchtesgaden", jos tunnette siihen vetoa, mutta on niin paljon kauniita käyttöesineitä, jotka kuvastavat valmistajamaan taitoa ja kulttuuria, että "Andenken" (matkamuistot), jotka ovat edellä mainittua tyyppiä, mieluummin saisivat jäädä ostamatta. (s. 48)
Ja loppukaneetti englannin oppaan esipuheesta:
Vieraalla kielellä selviytyminen  osoittaa etevämmyyttää niihin nähden jotka eivät osaa tehdä itseänsä ymmärretyksi edes omalla kielellä. (s. 3)

Nih!


keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

En ole koskaan...

Pauska heitti haasteella "Kymmenen asiaa, joita en ole koskaan tehnyt" ja vaikealta tuntui, kun haasteen lisäkoukkuna yritin miettiä kymmentä asiaa, joita ei löytyisi Pauskan listalta.

1. En ole koskaan ajanut mopolla tai moottoripyörällä.
Kouluaikaan sai polkupyörä riittää ja sitten kun tulin ajokortti-ikään, ajelin isän hommaamalla halvalla "kesäautolla". Isä huolsi ja minä maksoin kulut, tankkasin ja pesin auton. Minusta hyvä järjestely. Opiskeluaikanakaan ei autoa ollut muuten kuin kesäisin. Se oli järkevää rahan kulumisen kannalta, vaikka välillä olisikin ollut kiva huristella jonnekin pikku retkille. Onneksi opiskelukaverilla oli "Lallimikla", jolla sitten mentiin Kirkan säestämänä mutkaista tietä näkymättömiin.


2. En ole koskaan lukenut Taru sormusten herrasta-kirjaa.
Olen katsonut elokuvaa alusta viitisen minuuttia, mutta en jaksanut katsoa loppuun. Kirjassa minua ei edelleenkään kiinnosta muu kuin Tolkienin kehittelemä keinotekoinen kieli, jossa on vaikutteita mm. suomesta. Ehkä kirja pitäisi ottaa projektiksi, jos siis saatte mut vakuuttumaan siitä, että kannattaisi.

3. En ole koskaan pelannut pokeria.
Kun olin lapsi, pelailtiin meillä kotona paljonkin korttipelejä, mutta ei koskaan pokeria eikä rahasta. Eniten pelasin erilaisia pasiansseja, sillä niihin ei tarvinnut odotella pelikavereita mukaan. Opin myös pelaamaan Mustaa Maijaa, Kiusaa eli Ristiseiskaa, Paskahousua, Seiskaa ja Läpsyä. Pitäisikin laittaa peli-ilta pystyyn, pelaaminen on hauskaa. Kun vaan vielä muistaisi säännöt – no, onneksi on Google.

4. En ole koskaan syönyt nahkiaisia.
Ankeriasta olen muistaakseni joskus syönyt, mutta en nahkiaista. Ruokajutuissa olen aika ennakkoluuloton ja kokeilen auliisti uusia juttuja. Ruokakokeilut pääsivät vauhtiin, kun muutin pois kotoa. Sitä ennen en kai ollut maistanut edes valkosipulia. Ekalla ulkomaanmatkalla joskus parikymppisenä söin ensimmäistä kertaa mustekalaa, sekä poikasta, että aikuisen mustekalan lonkeroa ja hyvää oli. Eli mut saa kutsua nahkiaispöytään kyllä. Sirkka- ja matopöydästä en ole niinkään varma.


5. En ole koskaan hypännyt laskuvarjolla.
Olen ollut kerran pienlentokoneen kyydissä, enkä pelännyt yläilmoissa lentelyä. Tosin koneessa tuli huono olo, kun alettiin hidastaa laskeutumista varten. En tiedä, mistä se johtuu, ehkä tottumattomuudesta. Huima vatsanpohjaa kouraiseva vauhti kuitenkin hirvittää, joten en taitaisi saada jalkaani kynnyksen yli sillä ratkaisevalla hetkellä, kun pitäisi irtautua lentokoneesta.

6. En ole koskaan käynyt Ahvenanmaalla.
Käyntinä ei voi vielä pitää sitä, että laiva on seissyt Maarianhaminan satamassa. Olen siis matkannut kyllä Ruotsiin monta kertaa laivalla. Minulla ja kaverillani oli tarkoitus mennä pyöräretkelle Ahvenanmaalle yhdeksännen luokan jälkeisenä kesänä, mutta se sitten jäi. Menin kesätöihin ja jotain.  Toinen nuoruudenkaverin kanssa suunniteltu ja tekemättä jäänyt asia on Interrail-matka. Ahvenanmaa olisi tarkoitus toteuttaa vielä, Interrailiä taas ei, vaikka se olisi nykyään aikuisellekin mahdollista (linkissä vinkkejä aikuisen Interrail-reissuun).

7. En ole koskaan uskonut kummituksiin tai ufoihin.
Aika jääräpäisesti haluan omin aistin todettavia todisteita asioista, vaikka juuri Heurekassa käydessä sain taas todeta, miten ihmisaistit pettävät. Kun oli ensin pidellyt toisessa kädessä kylmää ja toisessa lämmintä metallisauvaa, tuntui sen jälkeen keskellä ollut huoneenlämpöinen sauva toiseen käteen kylmemmältä kuin toiseen. Ja pyörivä kovera naamio käänsi silmieni alla pyörimissuuntaa, vaikka tiesin, että se ei sitä oikeasti tee. Uskon siis, että kummitukset ja ufot ovat samanlaisia aistiharhoja kuin nuo Heurekassa kokemani.



8. En ole koskaan käyttänyt naulapyssyä tai moottorisahaa.
Moottorisahaa halusin kokeilla nuorena, mutta isä kielsi. Varmaan parempi niin. Meillä on naulapyssy, mutta jotenkin sen pamaus hermostuttaa minua, joten en ole kokeillut sitä. Olen kyllä käyttänyt monia muita kojeita ja työkaluja. Olen porannut, sahannut, hionut ja saanut valmista aikaan. Omin käsin tekeminen on mukavaa, näkee työnsä jäljet heti. Eilen leikkasin pensasaidan, tosin perinnetyökaluin.

9. En ole koskaan ratsastanut hevosella.
En ole myöskään ratsastanut ponilla, aasilla, kamelilla tai elefantilla. Mutta Musta Ori oli lemppariohjelmani lapsena ja kuvittelin itseni hevoseksi kiitämään pitkin aroja.

10. En ole koskaan nukkunut asuntovaunussa tai taivasalla.
Olen nukkunut lapsena auton takapenkillä, teltassa ja kerran purjeveneen hytissä, mutta paljaan taivaan alla nukkuminen on vielä kokematta. Yksi iso este ovat hyttyset!



Tänään ei ole tullut tehtyä mitään uutta, joten "en ole koskaan"-lista ei ole yhtään lyhentynyt eilisestä. Pitäisi kyllä ottaa tavoitteeksi tehdä uusia asioita aika ajoin. Edes pieniä arkisia rajanylityksiä. Mutta en ota siitä paineita, enkä aio koskaan ottakaan.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Perennoja astioihin

Jostain syystä meidän pihassamme ei kuki montaakaan perennalajia kesäkuun loppupuolella – heinäkuussa, oikeastaan kukassa ovat vain kesäpikkusydämet yhdessä pienessä penkissä, keltakiurunkannukset ja vuorikaunokit, jotka ottavat ylivaltaa penkeissä heti, jos silmä välttää. Ja pionit tietenkin. Pikaratkaisu aiheeseen oli ostosretki Plantageniin. Purkeista näkee heti, mikä kukkii juuri nyt ja kun ostaa tarpeeksi isoja taimia, saa kesäkukkien veroisen loiston, mutta perennoina.

Ihastuin tällä kertaa tähkämäisiin muotoihin ja isänmaalliseen väriskaalaan. Hankin valkoisia salvioita, tosin myös kokeeksi yhden sinipunaisen salvian. Toiseen purkkiin tuli sinistä tähkätädykettä. Ensin harkitsin samaan purkiin sekä sinisen, että valkoisen yhdistämistä, mutta loppujen lopuksi yksi väri astiaa kohden oli rauhallisempi ilmeeltään. Ja kun näistä kukinta hiipuu, siirrän ne syksyllä penkkiin odottamaan ensi kesän vähäkukkaista vaihetta - jospa se näillä vähän loivenisi.



Laventelit sain tuliaisiksi tädiltäni ja laitoin viisi vuotta vanhaan ruukkuun, joka on koristeltu lasten kanssa seurakunnan äiti-lapsi-leirillä.




sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Zugspitze

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta Zugspitze-aamuna. Olen monesti miettinyt, miksi Saksan korkein vuosi on nimeltään "junahuippu" ja tästä linkistä voitte käydä lukemassa selitystä. Oletetaan, että nimet liittyvät lumivyöryjen piirtämiin vanoihin - "junaratoihin" vuoren rinteillä.

Ylös menimme Zahnradbahnilla eli hammasratasjunalla. Raiteiden keskellä on lokoset, joihin junan alla olevien hammasrattaiden hampaat asettuvat ja vetävät junaa ylöspäin. Varsin turvallinen systeemi siis, ei mitään taaksepäin liukumisen vaaraa, vaikka raiteita pitkin mennäänkin. Junaan voi nousta Garmischista ja muutamalta pysäkiltä myös matkan varrelta. Ensin puksutellaan laakson päähän Grainaun kylään, jossa vaihdetaan hammasratasjunaan ja nousu vuorelle alkaa. Matka Zugspitzplatt'lle kestää Grainausta tunnin verran. Menopaluu maksaa aikuiselta 52 euroa, joten tämä oli reissumme arvokkain kohde. Juna kulkee 19 kilometrin matkastaan 4,4 kilometriä tunnelissa, mutta siihen menee 45 minuuttia eli suurin osa matka-ajasta ollaan tunnelin pimennoissa. Jos haluaa kuvia Eibsee-järvestä kannattaa istua menosuuntaan oikealla puolella junaa ja kuvata järveä juuri ennen kuin juna sukeltaa tunneliin Riffelrißin pysäkin jälkeen. Kuvaushetki menee nopeasti ohi ja ikkunoilla saattaa olla kamera poikineen. Saattaa olla järkevämpää kuvata järveä rauhassa vuoren huipulta tai Eibseen köysiradalta.

Ensin kuva, joka on otettu junan ikkunasta.


 Sitten Eibsee-järvi huipulta kuvattuna.


Parhaat kuvat saa Eibsee-köysiradan kyydistä. Seisoin köysiratavaunun etuikkunalla, joten alas katsoessa oli huikeat näkymät. Jos korkean paikan kammo vaivaa, kannattaa seisoa vaunun keskellä ja katsoa suoraan eteenpäin tai tuijotella vain vaunun lattiaa.





Itse vuoren huipusta ei kesällä saa kuvaa, jossa ei olisi ihmisiä, sillä sinne pääsee silloin kiipeämään. Hetken menoa katseltuamme totesimme, että ei ole meidän juttu – yksi osa reitistä liukasteltiin jyrkännettä pitkin jään päällä. Ei olisi onnistunut meiltä tällä kertaa.


Huipulla pääsee vierailemaan toisessa maassakin, sillä Tirolin Zugspitz-köysiradan tasanne on Itävallan puolella.


Garmisch-Partenkirchen siintää alhaalla.



Huipulla emme viipyneet kovin kauan. Ohut ilmanala saattaa saada aikaan huonoa oloa verenpaineen muuttuessa, joten oli mukavampaa ruokailla Eibseen rannalla hotellin ravintolassa. Sieltä olisi saanut pihagrillistä kalaakin, mutta valitsimme kuitenkin ala carte-annokset. Mukava aurinkopäivän lopuksi kävimme muutamassa kaupassa Garmisch-Partenkirchenissä. Ostin kokonaista yhden paidan tuliaisten lisäksi. Seuraavana päivänä matkustimmekin jo kotiin. Mukava pikku reissu kahdestaan. Näitä saa tulla lisääkin.


torstai 2. heinäkuuta 2015

Kohti korkeuksia ja niiden yli

Säät onneksi suosivat meitä. Ensin koitti puolipilvinen päivä, jolloin Wank-vuoren huippu oli näkyvillä, sitten aurinkoinen päivä, jolloin pääsimme Zugspitzelle. Mahtavaa. Matkan kalleimmat osuudet olivat hissimaksut vuorille, menopaluu Wankille 20,50 e/henkilö ja 52 e/henkilö Zugspitzelle. Mutta esimerkiksi kävellen Zugspitzelle nousu veisi koko päivän, joten se ei ollut mahdollisuuksien rajoissakaan.



Matkalla ylös ihailin rauhallisia lehmiä, jotka eivät olleet yläpuolellaan lipuvista hisseistä moksiskaan.


Wankin huipulta on hyvät näkymät Garmisch-Partenkircheniin laaksossa. Ylhäällä tuuli, mutta ei liikaa ja korkeuden vaikutus ei tuntunut juuri lainkaan verrattuna Zugspitzeen.


Luonnon elokuvateatteriin – vapaa pääsy.
Ihan Wankin huipulla sijaitsee perinteikäs Wank-Haus.
 Illalla ihailimme majapaikkamme parvekkeelta ukonilmaa. Sade tuli täydellisesti ajoitettuna vasta illalla.


Seuraavana aamuna taivas oli täysin kirkas – täydellinen sää Zugspitze-vierailulle.


Zugspitze on oikealta katsottuna toinen huippu. Kolmiomainen huippu on nimeltään Alpspitz ja sinne on rakennettu hiljattain iso kaksihaarainen näköalatasanne nimeltään AlpspiX. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vuorenhuippu ei tarvitse mitään lisätehosteita, mutta lisäähän se toisaalta turistien turvallisuutta vuorella.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Garmisch-Partenkirchen – vanhaa, uutta ja kaunista

Garmisch-Partenkirchen ei ole virallisesti kaupunki vaan "Marktgemeinde" eli markkinaoikeuksilla varustettu paikka, olisikohan suomen vanha nimitys kauppala lähinnä vastaava. Eiliseen palaan vielä yhdellä kuvalla. Kyltissä varoitetaan koskemasta eläimiin – vahingonkorvauksia ei tulla maksamaan. Eli muutkin kuin amerikkalaiset vapauttavat itsensä vastuusta ihan varmuuden vuoksi.


Ajelimme ilmaiseksi paikallisbussilla aidon Lidlin ohi, tosin Franz Lidlin rautakaupan, ei sen Suomeenkin rantautuneen ketjun. Tutustuimme ensin Garmischin keskustaan.


Kauniit seinämaalaukset ja puuveistosyksityiskohdat jaksavat kiinnostaa minua kerrasta toiseen. Monet maalaukset ovat aiheeltaan uskonnollisia tai kertovat talonomistajan ammatista. Myös viisaita lainauksia löytyy seiniltä. Seuraavassa kehotetaan palvelemaan totuutta, etsimään selvyyttä ja järjestämään ponnistelunsa jotta eläisi onnellisen elämän.


Sinisen Hibler-talon teksti sopii minulle: 
Kukat ovat siunaus Jumalalta,
joka ne loi. 
Kukkien hoitaminen, 
mikä ihana ammatti.


Meitä ihmetyttivät Jocher-talon ammottavat aukot, joissa kuuluisi olla ikkunat. Ehkä taloa kunnostetaan. Maalauksessa on muun muassa piispa Benno ja Pyhä Leonhard. Ovikin on kaunis!



Schuh-Wittmanin rakennuksen päätymaalauksessa on hurjempi meno: piikkinuija, veitsi ja Baijerin lippu. En tiedä tarkemmin, mikä sota tai kapina on maalaukseen ikuistettu. Baijerissa ja Saksassa on sodittu paljon, kun pienet ruhtinaskunnat ovat ottaneet yhteen eri vuosisadoilla.


Mohrenplatz-aukion laidalla on säilynyt vanha maalaistalo "Beim Polzenkaspar", jossa sijaitsee pieni vapaaehtoisvoimin toimiva kirjasto. Talon edessä tyypillinen aidattu maalaistalon puutarha. Samalla tavalla aidatun yrttitarhan voisi laittaa omaankin pihaan.


Kirjailija Michael Ende syntyi Garmisch-Partenkirchenissä. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Momo ja Tarina vailla loppua.  Kylpyläpuisto on nimetty hänen mukaansa. Ja "Kur" viittaa siis Garmisch-Partenkircheniin ilmastokylpyläpaikkakuntana. Raittiiseen vuori-ilmastoon on tultu tervehtymään jo kauan sitten.



Kneipp on kahluupaikka puistossa ja siihen johtaa vesi vanhasta myllynrattaasta. Ajatellaan, että raikkaassa vuorilta virtaavassa vedessä kahlaamisella on tervehdyttäviä vaikutuksia. Keskellä on kaide, josta voi pitää kiinni, kun kahlaa.


Suloinen suudelmapaikka jalavan alla, oi kuinka romanttista.


 Kiva oivallus on tekstuuripolku, jota pitkin voi kulkea paljain jaloin ja tunnustella erilaisia polkumateriaaleja. Teki itsekin mieli mennä sinne, mutta jätin sitten kuitenkin väliin, höh minua.


Seuraavalla kerralla kipuamme vuorelle.

Partnachklamm – vettä ja kiveä

Garmisch-Partenkirchenin historia on aika jännä. Paikkakunta syntyi, kun Hitler tarvitsi tarpeeksi suuren järjestäjän 1936 talviolympialaisille. Mutta vaikka ylempää käskettäisiinkin lyödä kaksi kylää yhteen, ei se muuta kyläläisiä mielessään yhtäkkiä vaikkapa garmischilaisista garmisch-partenkircheniläisiksi. Ja Partenkirchenin asukkaista on varmasti kiusallista sellainen tapa lyhennellä ja nopeuttaa puhetta, että sanoo vain matkustavansa Garmischiin lomalle. Kummallakin kylällä on edelleen oma ydinkeskustansa ja luontokin muodostaa rajaa Loisach- ja Partnach-jokien muodossa.

Aloitimme lomapuuhamme Partnachklammin solasta. Kävelimme olympiastadionin halki ja mietimme stadionilla, että voisimme palata katsomaan talviurheiluaiheisen näyttelyn, jos lomasäät eivät suosisi. Säät olivat kuitenkin hienot, joten emme palanneet näyttelyyn. Lahti-Promenadekin jäi katsomatta, jotenkin se unohtui.

Bongaa Janne Ahonen


Laskettelurinteen puolivälissä erottui lauma lampaita pieninä valkoisina pisteinä. Stadionille kantautui myös kellojen kilinä, mutta myöhemmin selvisi, että se kuului stadionin takaniityltä, ei rinteestä.

Partnachklammin solan pohjalla pauhaa Partnach-joki ja kävelypolku on hakattu solan sisäseinämään. Välillä polku kulkee kallion sisällä. Seinämistä ja joesta roiskuu vettä, joten alkukantaiset elementit ovat kyllä hyvin iholla. Hieno tunne.




Päästyämme solan läpi patikoimme 15 minuutin päässä olevalle Forsthaus Graseckille. Kyltissä siis luki etäisyys minuutteina. Kilometri vuorenrinnettä on toki aivan eri asia kuin kilometri tasamaata.

Enää pieni pyräys, niin pääsee syömään. Alpeilla ei kovin helposti pääse nääntymään nälkään, sen verran tiheä on niittymajataloverkosto. Jonnekin neitseelliseen vuorenrinteeseen tähyillessään tajuaa yhtäkkiä näkevänsä alppiravintolan.


Ohitimme Almwirtschaft Wettersteinin. Luukulla kurkki pari suloista pikkupoikaa, joille täti puhalteli sisältä saippuakuplia.


Bongaa öttiäinen
Graseckia on juuri laajennettu ja sillä on moderni ilme, joten jos ei sellaista kaipaa Alppi-maisemissaan, kannattaa jäädä jo edelliseen paikkaan. Söimme hyvin ansaitun lounaan; minä tuhdisti gulashia, jota tuntuu olevan joka ravintolan listalla ja mieheni otti makkarasalaatin, joka on minusta hassu ruoka: leikkelemakkaroita ja pikkuisen vihreää (ei edes aina sitäkään), painotus on sanalla makkara. Ruokailun taustamusiikkina kolisivat lehmänkellot. Itse lehmiä en ehtinyt kuvata; kipusivat niitylle piiloon.

Gasthausin vierestä lähti pieni köysirata takaisin alas, joten menimme sillä, emmekä patikoineet solan yli vievälle riippusillalle, josta olisi voinut kurkistaa solaan ylhäältä päin. Kummallakaan ei oikein olleet jalat siinä kunnossa, että olisi tehnyt mieli kivuta yhtään ylemmäs. Mutta voin suositella kaikille, joita korkeus ei hirvitä ja kroppa on vaelluskunnossa. Olen jollain aiemmalla reissulla kävellyt sitä kautta ja näkymät ovat kyllä upeat.

Partnachklammin solalle mennessä kävelin tämän autiotalon ohi, jota oli pakko kuvata, sillä jaan Mansikkatilan mailla-blogin Tainan kanssa kiinnostuksen hylättyihin rakennuksiin. Köysiradalta sai hyvän ilmakuvan ja sen verran utelias olen, että uhmailin kieltokylttiä ja kävelin lähemmäs kuvaamaan etuovea. Paikka taitaa mennä kohta purkuun (snif), sillä tontin laidalla oli rakennusliikkeen mainoskyltti.



Ensi kerralla vähän paremmin säilyneitä vanhoja rakennuksia.