lauantai 28. helmikuuta 2015

Pikku vilautus

Tässä tällainen vilahdutuksen il... eikun ilahdutuksen vilautus. Hiljaa hyvä tulee, mutta tätä on nyt tehty niiiiin hiljaa, että kerkeää kohta kesä yllättää neulojan. Mutta tuleehan niitä talvia.




perjantai 27. helmikuuta 2015

Etelänmatka Espooseen

Edellinen viikonloppu alkoi mukavalla pikku etelänmatkalla. Haimme Tainalle ensin Kirkkonummelta nojatuolin. Tuoli kyydissä seikkailimme hyvän ruuan, kahvitteluiden, sisustus- ja kirppislöytöjen perässä sinne ja tänne. Yhteistä kaikille kohteille oli, että ne tupsahtivat vastaan tiheän asutuksen keskeltä täysin yllättäen meidät. Cafe Latte Spiritissä oli kauniita sisustutuotteita ja mukava pihamiljöö. Tänne pitää varmasti tulla uudelleen kesäkeleillä.



Cafe Lattesta saimme hyvän kahvilavinkin: Peroba Cafe, joka sijaitsee yksinäisenä perinnerakennussaarena kerrostalojen, teiden ja autohallin puristuksissa. Perobassa oli kuitenkin yksityistilaisuus, joten tämä kivan näköinen kohde päätyi "ens kerralla sitten" -listallemme.

Joka puolella kerrostaloja, selän takana autohalli.

Ruuat söimme Kaffestuga Bembölessä. Istuimme hämärässä hirsiseinäisessä tuvassa; vanhassa tulisijassa paloi valkea ja jalkojen alla narahtelivat leveät lattialankut. Tunnelma oli rauhallinen vastakohta kiivastahtiselle kehäkolmosajelulle ruuhka-Suomessa.



Ruuan jälkeen oli aika etsiä joku kahvila. Teimme nettihaun ja päädyimme Cafe Brunnsdaliin Kauklahden vanhaan keskustaan. Kauppamäki oli mukavan näköistä vaihtelevine rakennustyyleineen. Viikonloppuna kiinni ollutta Halmeen leipomokahvilaa katselimme vain ulkoapäin. Tännekin siis täytyy palata takaisin. Myös Cafe Brunnsdal oli mielenkiintoinen rakennus - entinen kauppa. Kahvilan lista olisi houkutellut jopa lounastamaan (Halloumisalaatti - nam!), ellei masua olisi täyttäneet Kaffestuga Bembölen pihvit. Joimme kahvit ja söimme taivaalliset suklaakakut naapuripöydän "Ja må hon levan" tahdittamina.


Kahvien jälkeen olimme valmiita tekemään pikahyökkäyksen vanhasta keskustasta löytämäämme pikku kirppariin. Rakennus oli päädyn tekstin mukaan entinen Elanto. Silittelin sisäovien hienoja sileäksi kuluneita puukahvoja sisään astuessani.


Aina ei tarvitse reissailla Espoota etelämmäksi lomatunnelmaan päästäkseen.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Yksiöistä yhteen

Yhdeksänkymmentäluvun aikana ehti tapahtua paljon: opiskelut päättyivät, työelämä koitti, perustettiin perhe.

Muuttaessani opiskelupaikkakunnalta ensimmäisen työn perässä, suureni asuntokin jonkin verran. Olisi pitänyt ostaa ruokapöytä, mutta koska ostin ensin pyykinpesukoneen, käytin vuokrakämppäni pyöreää parvekkeenpöytää ja tuoleja sisällä. Liina vain päälle, ei se pöydänpinta sieltä minnekään näkynyt. Ai niin, paitsi että ei minulla vielä ollut pöytäliinojakaan, vaan käytin lakanoita. Ikkunassa oli Ruotsin Ikeasta hankitut tummansiniset verhot. Kuviointi oli tuohon aikaan tyypillistä roiskehässäkkää. Tv-tasoksi ja säilytyskalusteeksi ostin matalan mäntylipaston. Tekstiileissä vallitsi sinisen-violetti sävymaailma.




Kun kyllästyin puutarhapöytään, sain vanhempieni vanhan salinpöydän lainaan. Hioin ja lakkasin sen - mitä en kyllä tänä päivänä tekisi kyseiselle kalusteelle, sillä jokin sen alkuperäisestä ilmeestä katosi, kun väri vaaleni.




Tein ensimmäisiä vanhojen kalusteiden hankintoja. Osto- ja myyntiliikkeestä löytyi astiakaappi ja nojatuoli raheineen, jotka verhoilutin uudelleen. En enää valitettavasti muista, mikä oli alkuperäinen verhoiluväri.  Kaapin päällä on Amsterdamin kirpparilta hankittu kannu, jossa on tietenkin kuivakukkia. Ostin myös jostain huutokaupasta ison vihreän lasipurkin ja vanhan puukehyksisen peilin. Pulloon laitettiin tietenkin heiniä. Peili meillä on edelleen, mutta pullo meni rikki jossain vaiheessa. Seinätapetteihin ja muihin pintoihin ei voinut vaikuttaa, vuokrakämppä kun oli kyseessä, mutta taisin pitää ainakin väristä, vaikka en mikään kukkakuvion ystävä ole ikinä ollutkaan.



Miehen myötä asumiset menivät uusiksi. Kun laitetaan kahden kämpän tavarat yhteen, saattaa syntyä melkoinen sekametelisoppa. Meitä se ei kovin kummasti häirinnyt. Miehen kämpästä tuli mm. rottinkijakkara, -nojatuoli ja sohva. Ensialkuun pärjäilimme miehen sohvan kanssa, vaikka se oli jo niin kulunut, että pidimme päällä huopaa. Kun kangas kului puhki, ostimme edullisen näytteillä olleen sohva ja nojatuoli -satsin. Kangas oli vaalean vihertävää. Lattialle hankittiin vihreäkuvioinen matto. Uusi vihreä sisustus eleli sulassa sovussa vanhemman sinililapunaisen kanssa.


Kukkia oli helppo kasvattaa, kun oli ikkunalaudat, nykyisin minulla ei ole huonekasveja ollenkaan. Miehen rummut majailivat koteloissaan olohuoneen nurkassa. Häälahjaksi saamamme kirstu mahtui juuri ja juuri olohuoneeseen television viereen. Alakuvassa sen päälle on nostettu jumppalelu. Suurin pulma kaksiossamme oli säilytystilan puute, joka korostui tietenkin lapsen myötä. Alettuamme odottaa toista lasta, oli aika etsiä isompaa asuntoa. Kummankin mieli halaji omakotitaloon.


Vanhaan rintamamiestaloon muutimme vuonna 2000. Siitä lisää toisen kerran.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Ruusuiset terveiset

Perjantaina kävin Lahden historiallisessa museossa. Triennale+:n julisteet ja muu esineistö tuli katsottua ja vakionäyttelyäkin taas kerran, mutta pääasiassa halusin nähdä kesän 2013 torikaivausten näyttelyn Tuhkasta nousi Lahti. Ihmettelin pitkään sirkuskäärmeen luurankoa ja muuta torin alta esiin kaivettua. Arkeologin työ olisi todella kiehtovaa, mutta en sittenkään usko jaksavani viikko- ja kuukausikausia rapsuttaa pikkulapiolla esiin esineitä kaikissa mahdollisissa sääoloissa helteestä räntäsateeseen. Joten hatunnostoni tätä tärkeää työtä tehneelle työporukalle.

Nostin katseen kattoonkin alakerran salissa. Katto ja kaakeliuuni ovat todella kauniita.



Kaupungilla kuljeksiessa ihastelin Hämeenkadun uuden rakennuksen syöksytorven jäätaideteosta. Ennen tällä paikalla sijaitsi puulyseo (kuva).




Huomenna menen synttärikahveille. Päivänsankari vaati, etten osta mitään, mutta pieni itsetehty ruusutervehdys sentään sallittakoon. Ohje on Lionbrandin.


torstai 5. helmikuuta 2015

Aikakoneella ysäritunnelmiin

Tainalla oli niin mukavat elämänsä kotien katsaukset (1, 23 ja 4), että innostuin itsekin selailemaan vanhoja albumeja. Osasta alkaa kuvat jo leijailla irti, kun ovat vaan tavallisella teipillä kiinni, joten tuli kiire kuvata valikoima parhaita.

Muistelin Tainan koteja katsellessa, että minulla olisi ollut kromi-musta-puna-vaihe joskus ysärinä, mutta kuvista päätellen on valkoinen kuitenkin ollut pääväri.

Minulla ei ole ollut omaa sisustusta vielä kahdeksankymmentäluvulla, sillä asuin Jyväskylässä opiskellessa aluksi pitkään kalustetuissa kämpissä - ensin alivuokralaisena, sitten kalustetussa huoneessa kämppäkaverin kanssa ja kalustetussa yksiössä Kortepohjassa. Vuonna 1990 muutin muutaman opiskelukaverin kanssa uuteen kalustamattomaan perheasuntoon. Seinät olivat raikkaan valkoiset ja ostin runkopatjan, mustan rottinkisen sängynpäädyn ja pari musta-kromista kirjahyllyä, taisivat olla jostain paikallisesta huonekalukaupasta; silloin kun ei ollut vielä Suomessa Ikeaa. Ruotsin Ikeasta toin itselleni valkoisen mustakuvioisen päiväpeiton. Kotoa olin saanut siniharmaan maton mukaani. Kirjoituspöydästä minulla ei ole enää harmaanpunaistakaan aavistusta, mistä se oli, luultavasti joltakulta lainassa.

Tietyt esineet olivat tärkeitä ja kulkivat mukana kämpästä toiseen. Lampun vieressä on Amsterdamista katukirppikseltä ostetut vanha elokuva-kuva ja kynttilänjalka. Snoopy on kavereilta joksikin synttärilahjaksi saatu ja sopi sisustukseen väreiltään. Seinäkalenteri on muistaakseni Liikunnan laitoksella opiskelleiden "poikakalenteri". Ne tuon ajan pakolliset kuivakukat löytyvät minultakin hyllystä.



Kimppakämppä purkaantui jossain vaiheessa ja muutin kalustamattomaan opiskelijayksiöön. Seinällä on omien vanhempieni Ruotsista tuoma 60-luvun tekstiili. Sisustus oli edelleen valkoista ja mustaa. Lahjaksi saatu roosanruskea viltti rikkoi värikokonaisuuden, mutta oli tarpeen talvisin viileässä huoneessa. Tyynyinä toimi neljä koulukaverini jo yläasteaikanamme tekemää Hattivattia.


Marimekkoa en harrastanut. Rahaa oli vähän ja olin oikein tyytyväinen uusiin kalusteisiini, vaikka ne eivät olleetkaan mitään designia. Runkopatja oli yllättävän kestävä hankinta, se lähti vielä 2000-luvun alussa sisareni mukana hänen opiskelijakämppäänsä ja palasi aikanaan oman perheeni kotiin sisaren valmistuttua. Heitimme sen viimein pois hyvin palvelleena muutama vuosi sitten.

 Tuon ajan vaatteet ovat kyllä hymyilyttäviä - pakko laittaa teille vielä ihailtavaksi sen ajan "aikuis"pukeutumistani. Ikää minulla siis oli vähän yli 20. Alemmassa kuvassa seison oikeassa reunassa ja minulla on päälläni tilava pitkä "kevättakki" ja väreihin sopiva ohut somistushuivi, jota pidin aina takin olkalenkeissä, en kaulalla. Olemme museossa, siksi ette nyt näe, millaisia kenkiä harrastin - minulla oli ainakin joskus 90-luvun alussa Saksasta ostamani paksupohjaiset isot kävelykengät - sellaiset ukkokengät. Hihat piti tietenkin kääriä niin, että vuori näkyi. Kädessä on muuten Swatch.



Tällaisilla retrotunnelmilla kohti viikonloppua!



sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Asetu toisen asemaan

Ilahdutin yhtä kaveria tekemällä hänen puolestaan yhden homman, joka itseänikin satunnaisesti tympii. Oli helppo asettua hänen asemaansa ja miettiä, mistä hän ilahtuisi, sillä usein se, mikä ilahduttaisi minua, ilahduttaa myös kaveria. Eikä ilahduttaminen vaadi edes lompakon aukaisemista. Moni saattaisi ilahtua ihan vain lumenluonnista, lenkkiseurasta tai rauhallisesta teehetkestä lasten harkkoihin viennin sijaan.

Toiselle kaverille on ilahdutus vasta alkutekijöissään, joten siitä vähän myöhemmin.

Kolmannelle kaverille vein kukkia ja lupasin kompata häntä ruokavaliossa. (HUH - mihin olenkaan lupautunut!) Mutta jos seuraavan kerran kyläillessä vaikka söisimmekin porkkanatikkuja dipillä ja kävisimme kävelyllä, niin jäisi ne houkutuskakkukahvit pois kuviosta.



(Sovitaanko niin, että mun kuvani tuhnuisuus on tällä kertaa tahallinen tehokeino?)

Perjantaina kotimatkalla eläydyin näkövammaisen asemaan julkisissa kulkuneuvoissa. Ihmettelin kylttiä, jossa kerrottiin paikan kuuluvan näkövammaiselle ja hänen koiralleen. Koiran kanssa näkövammainen vielä varmaan pääsisi kyytiinkin, mutta mistä hän tietäisi, minne suunnistaa istumaan? Kyltti on kovin pieni ja ainakaan sokea sitä ei voisi lukea lainkaan. Koirakaan ei osaa lukea. Ehkä kuski muistaa kertoa paikasta? Tai ehkä kyltti onkin tarkoitettu meille normaalinäköisille. Kiinnostuin myös siitä, miten näkövammainen ylipäänsä pääsee oikeaan bussiin pysäkiltä ja päädyin lukemaan Näkövammaisten Keskusliiton sivuja. Pysäytyskyltti on varmasti toimiva keino, mutta vielä pitää tietää, millä pysäkillä pitää seistä ja milloin.

Myös MTV:n toimittaja Ripsa Papunen-Koskinen eläytyi toisen osaan pukiessaan ikäpuvun päälleen. Liikkuminen, näkö ja kuulo heikentyneinä on hankalaa selvitä monesta ihan arkisesta asiasta. Toisen asemaan asettuminen on tärkeää, että emme unohtaisi heikompia päätöksenteossa ja arjen tilanteissa.

Empaattista alkavaa viikkoa kaikille!