keskiviikko 29. lokakuuta 2014

H2O-kuvia

Pimeä ja märkä syksy voi olla myös innoittaja. Jo ennen Markus Henttosen näyttelyä olin napsinut syksyisiä kuvia työ- ja kotimatkoilla.


Markuksen kuvasarjassa Twisted Tales - Road to Hope on eräs hieno ukkosmyrskykuva. Markus kertoi sen syntyneen tiiviissä yhteistyössä Markuksen kuvatessa ja vaimon toimiessa sokkona kuskina, sillä tuulilasinpyyhkijöitä ei tietenkään saanut laittaa päälle. Minä en heittäytynyt (pelkääjän paikalla!) yhtä uhkarohkeaksi aamun työmatkaliikenteessä.








Viimeisestä kuvasta ja sen valomiekoista pidän niin paljon, että siitä tulee uusi otsakekuvani.

Mitäs sanotte? Minulla siis ei ole minkäänlaista valokuvauskoulutusta. Kuvia en käsitellyt muuten kuin rajaamalla.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Puoli kiloa kaulahuivia

Syvä hengähdys ja kipeytyneen kämmensyrjän hieraisu. Nuoremman tilauskaulahuivi valmistui kuin valmistuikin syysloman loppuun. Tilaus-spekseinä oli: kutittamaton lanka, luonnonvalkoinen väri, niin pitkä, että huivin voi kietoa löyhästi kaulan ympäri ja silti jää reilut hännät. Tarvittaessa huivin piti ylettyä kaksi kertaa kaulan ympäri.

Lanka on ihanan pehmeää ja lämmintä Kauhavan Kangas-Aitan Inka merinovilla-alpakkaa. Aloitin helmineuleella, sillä halusin huivista molemmin puolin saman näköisen. Päästyäni noin kolmeenkymmeneen senttiin tuli lisätoive palmikoista. Tein palmikot oikein-nurin-neuloksella, että nekin olisivat kaksipuolisia. Minua alkoi kuitenkin suuresti vaivata alun pitkä helmineulos ja vaikka huivi oli jo lähes puolivälissä, päädyin purkamaan sen ja aloittamaan alusta kapealla helmineulosreunalla. Ei siis ihme, että tilaaja alkoi käydä malttamattomaksi lomaviikon lähestyessä loppuaan. Milloin huivi on valmis? kuului vaativa kysymys. Lupasin sen maanantaiksi kouluun. Viimeisiä hapsuja solmeilin sunnuntai-iltana silmät ristissä (mikä tarkoittaa tietenkin maanantain vastaista yötä).

Malli: Omasta päästä
Lanka kaksinkerroin: Inka, Kauhavan Kangas-Aitta Oy, 50% merinovillaa, 50% alpakkaa
Langan menekki: 500g
Puikot: 8 mm


Huivi katosi käyttöön eteisen ovenkahvasta ja iltapäivällä tuli paras kiitos tekstiviestillä: kaveritkin haluaisivat tällaisen.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Ovelia valokuvia ja veistoksia

Perjantain taidepläjäys siirtyi viime viikolla sunnuntaille, jolloin kävimme koko perheen voimin kuuntelemassa, kun valokuvaaja Markus Henttonen kertoi valokuvaamisestaan ja kuvien taustoista ja tarinoista. Ensimmäisen huoneen jouluvalaistut keskiluokkaiset kodit Los Angelesistä eivät ensi vaikutelmaltaan olleet uhkaavan tuntuisia, vaikka varjon ja valon kontrasti olikin vaikuttava. Henttosen kertoessa, miten vaarallista saattaa olla liikkua pimeään aikaan kuvaamassa taloja, joita asukkaat ja naapurustopartiot vartioivat aseisiinkin turvautuen, aloin nähdä myös kuvien uhkaavan vireen. Kuvausajankohtaan oli myös osunut uutisia sivullisten ampumisesta aidatulla asuinalueella vain epäilyttävän ulkomuodon vuoksi tai koska tämä oli erehtynyt navigaattorivirheen vuoksi osoitteesta.

Valokuvat kävivät myös hyvin vuoropuhelua Kim Simonssonin veistosten kanssa. Etenkin silinterihattuinen "Näkymätön käsi"-veistoksen monopolipohatta irtihakattuinen käsineen sopi ristiriitaisiin tunnelmiin amerikkalaisen unelman äärellä. Tyttöjen mielestä "Hohto-kaksoset" eli Kim Simonssonin "Lisa ja Louise" (2014) oli hyytävä tyhjine katseineen. Alasalissa vuoropuhelu kuvien ja veistosten välillä jatkui muun muassa peura-aiheena.




Pelleilin edellispäivänä lataamallani kalansilmäsovelluksella, vaikka sovelluksilla kikkailu onkin jälkikasvun mielestä niin turhaa, kun tavallista kuvaa voi käsitellä jälkeenpäin miten tahtoo. No, minusta se oli kiva lelu kuitenkin. Saatte arvuutella, mitä alla oleva kuva esittää. Kerron vastauksen seuraavassa postauksessa.




Markus Henttonen

Oli jännä, miten hyvin Henttosen kahdeksanvuotiaana ottama kuva vaaristaan ja veljestään sopi Twisted Tales - Road to Hope -kuvatarinaan.

Henttonen sai vastata kysymykseen ihmiskuviensa alastomuudesta. Hän selitti sen olevan pyrkimys riisua kuvien road trip aikaviitteistä. Vaatetettujen henkilöiden vaatteet oli tarkoin rajattu tai valittu sellaisia vaatteita, joilla on mahdollisimman vähän viittauksia aikaan ja paikkaan. Minua alastomuus ei ollut mietityttänyt, onhan se taiteessa niin tavallista. Vähän kapeasti ja perinteisesti se oli kylläkin annettu nuorten naisten osaksi.

Mutta oi, miten kaunis oli Auringonsäde -kuvan vaaleakutrinen neito kalliolla, kuin Illusia tai Aino. Samalla tyttö oli pelottavassa paikassa ilman vaatteita. Saatoin melkein aistia karhean kallion kipeänä omissa jalkapohjissa, aavistaa tytön pinteen. Kuva sai uteliaaksi: mitä tapahtui ennen kuvaushetkeä ja pelastuuko tyttö kalliolta kuvaushetken jälkeen?

En kerro enempää, että voitte muodostaa oman kuvanne niin valokuvista kuin veistoksistakin.

Jos ette päässeet sunnuntaina taidemuseoon kuulemaan Henttosta, voitte kuunnella Etelä-Suomen Sanomien haastattelun.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Lahen katoilla

Yksi geokätkö lupaili hienot näkymät. Ja niin ne olivatkin, kunhan ensin olin kesäkävelykengilläni liukastellen päässyt ylös saakka. Taitaa olla aika kaivella talvikengät esiin varastosta.



Toinen korkea paikka tällä viikolla oli Luhdan uuden pääkonttorin Tower café. Olimme puhuneet sinne menemisestä rakennuksen valmistumisesta saakka ja nyt viimein saimme aikaiseksi.

Metalliverkkokiviaitaa on rakennuksen molemmilla puolilla ja toisella puolella korkeina näyttävinä muureina, joita en tietenkään hoksannut kuvata.



Sisääntuloaula on valoisa ja avara.


Kahvila on yhdennessätoista kerroksessa ja hetken jo luulimme, ettemme pääsekään sinne, sillä hissi pysähtyi viidenteen kerrokseen eikä suostunut etenemään enää ylemmäs. Ovet vain avautuivat ja sulkeutuivat, kun 11. kerroksen nappulaa painettiin. Onneksi rivissä on useampi hissi ja niistä toinen toimi normaalisti. 


Kahvilan tarjottimissa ja astioissa oli Luhdan logoja eri aikakausilta. Seuraavalla käynnillä täytyy tutustua historiikkinäyttelyyn ja käydä Outletissä; nyt oli aikaa vain kahvitteluun.


Kesällä täytyy tulla uudelleen ja nauttia terassista hieman lämpimämmissä olosuhteissa. Nyt vain piipahdimme ottamaan muutaman kuvan ja katselemaan eri puolille avautuvaa huikeaa maisemaa. Yhdennestätoista kerroksesta näkyy kyllä todella kauas.


Rakennuksen viereen on kaivettu pari lampea. Kiva nähdä, miltä ne alkavat näyttää, kun ne olostuvat vähän ja kasvillisuus ehtii kasvaa. Muutama puu oli näköjään kaatunut lammen ympäriltä.


Sisäänkäynnin puolella tuntui, että näkisi Orimattilan vesitornille asti. Jokin vaalea rakennus horisontista ainakin erottui. Ja sitä suuntaahaan ei näissä kuvissa tietenkään ole, joten menkääpä itse katsomaan ja kertokaa sitten, oletteko samaa mieltä.



torstai 16. lokakuuta 2014

Heijastuksia, käkkäröitä ja kahinaa

Syksy on ollut arkipuurtamista ja pieniä arjen iloja täynnä. Café Kailas Heinolan Siltasaaressa on onneksi vielä auki. Japanilaistyylinen lampi on syksyisessä asussaankin kaunis. Juomme kahvimme lasiseinäisessä rantamajassa ihaillen vettä ja katsellen vastarannan onkijoita. Tuleekohan saalista? Ohi lipuu vene iso bernhardinkoira kannella lökötellen. Välähdyksiä kuin lomakuvakansiosta.




Geokätköillessä Kariston ulkoilualueella ihailin kiemuraisia mäntyjä.




Polku on kuluttanut sammalen pois kallion päältä.


Ihan tavallisena arkipäivänä voi pysähtyä hetkeksi kuulostelemaan vaahteranlehtimattojen ääniä. En malttanut olla reippaasti kahisuttamatta.


Arkijaksamista!

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Valmista ja keskeneräistä

Syksy. Ensin piristää ja uuden aloittelu antaa energiaa. Sitten alkaa väsyttää ja jotkut asiat ei vaan suju väsyneenä. Niin kuin, että ymmärtäisi, millaiset lapaset ovat "Mustansiniset lapaset"; tilaustyö sukulaispoikaa varten. Jotenkin mustansininen kääntyi päässäni tummansiniseksi, ostin Jannea ja aloin tikuttaa kiilapeukaloisia lapasia. Sommittelin pintaneulekoristukseksi siksakkia ja olin kovin tyytyväinen. Ensimmäinen lapanen valmistui vauhdilla ja vasta valmiin työn äärellä tajusin, että tyttömäiset tuli. Siksakki onkin pitsiä. Lisäksi minulle tarkennettiin lapastilausta: musta pääväri, sinisiä raitoja. Ahaaaaaa, niin tietysti! Nämä kohta valmiit menevätkin sitten jollekin tytölle. Hain lisää Jannea: mustaa ja tummansinistä. Kunhan saan pitsiset valmiiksi, alan tehdä raitalapasia. Kuopuskin tilasi neuleen - luonnonvalkoisen kaulahuivin - joten neulottavaa riittää. Saa nähdä, tuleeko mieluista, vai saanko minä kaulahuivin.

Enää vähän matkaa.

Syksyn tarmolla sain Got Twist? -sukat valmiiksi 



En tiedä, millaisia neulemuistiinpanoja muut tekevät, vai tekevätkö mitään, mutta minulla on tällainen oma viritelmä: tukkimiehen kirjanpitoa palleroilla ja väkäsillä. Kukin tukkimiehen viiva on kerros ja pallero tai väkänen tarkoittaa kerroksella tehtyä kavennusta tai muuta kommervenkkiä.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Hylättyjä taloja aina vaan

Perjantaita että pläjähtää! Taidepläjäys oli tänään nopsa ja nolohkosti päättyvä. Olin suunnitellut ihan reitinkin, jonka päätepisteenä oli Café Laurell, jossa on esillä Eeva Suokon vesiväri- ja tussikynäpiirustuksia. Aloitin kuitenkin Slaughterhouse-näyttelystä vanhalla Lahden kaupungin teurastamolla - näyttely kun päättyy huomenna. Kävelin osoitteeseen Sopenkorvenkatu 10 ja seisoskelin ihmettelemässä HK:n jakeluautoja pihassa. Vähän aikaa pähkäiltyäni äkkäsin kuitenkin näyttelyjulisteen. Sitä tarkemmin katsellessani tajusin, että näyttely ei ollut vielä auki. Joku ystävällinen työntekijä firmasta availi minulle kuitenkin ovet ja pääsin sisään. Voin taas kirjata Lahti-kokemusteni vihkoon paikan, jossa en ollut ennen käynyt: teurastamon ullakko. Tila oli alkuperäisessä kunnossa ja sopi näyttelypaikaksi; valaistus oli tosin aika himmeä. Lauri Häikiön teurastettu lammas (ei hätää - teddykarvainen raato!) oli varustettu ohjeella kurkistaa sisään silmäaukosta. Aukon perällä oli peili, joten raato tuijottelikin sitten minua takaisin omalla katseellani.  Aika vinkeä kokemus. Pidin enemmän Olli Ripatin maalauksista, osa niistä kuvasi tuiki tavallisia röökisuisia tatska- ja hupparijeppejä. Olin odottanut näyttelyltä jotain tosi raflaavaa, sillä mainoksessa oli maininta "Ei sovellu perheen pienimmille eikä tosikoille." Helpotuksen huokaus - huumorintajuni on näköjään tallella. Jätin käyntini lyhyeksi, sillä minut sisään päästänyt mies jupisi jotain työnkuvaan kuulumattomista hommista.

Tästä kulmasta en huomannut ollenkaan rakennuksen päädyn teurastamo-tekstiä. Näyttely on ylimmässä kerroksessa.

Mennen tullen katselin hienoja vanhoja taloja - jokin niiden luo vetää. Osa oli asuttuja, osa hylättyjä - Mytäjäisten rannassa polski vanhoja rouvia uimassa ja Varikonkadulla oli hiljaista. Kävelin VR:n varikolle asti ja ihailin ensin punatiilirakennuksia ja sitten viereisiä puisia. Pelastakaa ne joku, perustakaa vaikka kahvila ja puoteja - kyllä minä kävisin siellä. Lupaan!


Veturihalli on rakennettu 1868-70, vesitorni 1957.


Ihailin veturihallin kauniita punatiiliyksityiskohtia ja kaartuvaa seinää. Varikkoalueelle on erilaisia suunnitelmiakin, mutta niistä ei vielä ole valmista asti tullut. Viimeisin uutinen kesältä on, että aluetta yritetään myydä. Minusta olisi tärkeää säästää ja ottaa käyttöön edes tiilirakennukset, sillä tyhjillään seisten rakennukset eivät ainakaan säästy.



Ruskeassa laatikossa lukee vielä nimikin, mutta kyljen reiästä päätellen täällä ei asu ketään.

Keltainen asuinkasarmi on kaunis. Ihailin ikkunanpielien kaiverruksia ja ulko-oven paneelin koristeita. Ulkorakennuksia on jo joku poltellut, joten pahoin pelkään näiden ihanien rakennusten puolesta.






Tallin ja ruokavaraston  päätyjä on joku poltellut.

Varikon koulun vanhin osa on 1800-luvun lopulta, laajennus 1900-luvun alusta. Talo ei ihastuta värimaailmallaan, mutta siinäkin on kauniita puuyksityiskohtia. Jos haluatte tutustua tarkemmin varikkoalueen rakennuksiin ja pihoihin, löytyy tästä linkistä paljon tietoa.



Paluumatkalla kuljin Mytskin rantaa pitkin. Uimamummoja ei viitsinyt kuvata, mutta rannan isot puut kehystävät kivasti supan reunaa. Mytäjäisen nimi on joskus ollut myös Tallinpassi ja Tampereen rykmentin uimalaitos on sijainnut siellä. Onneksi ihmiset eivät enää tulee rannalle pyykinpesuun, kuten 1930-luvulta peräisin oleva kuvailu kertoo: "suurimpana epäkohtana järvessä uijille on se perin turmeltunut, inhottava ja kokonaan sopimaton tapa, että lähikyliä myöten ja samoin monet hotellit, matkustajat ja lukuisat muut ihmiset kuljettavat kaiken saastan ja lian, filtit, lattiamatot, säkit, täkit, lumput y.m. pahimmat pyykkinsä mainittuun järveen pestäväksi ja huuhdottavaksi" (Lähde) (Lahtelaista-sivuilta löytyy vanha valokuva rykmentin uimapuuhista)


Ajatuksellisen aikamutkan kautta palasin keskustaan ja taideperjantaihini ja piipahdin Galleria Aila Seppälässä katsomassa Kirsi Neuvosen töitä. Hymyilin itsekseni, kun kuuntelin erään pariskunnan saamia vinkkejä Neuvosista häälahjoina. Meillä kun on kaksi häälahjaksi saatua Neuvosta. Kierroksen päätepiste oli kahvittelu Café Laurellissa. Mutta oi ja voi! Olin kaarrellut sen verran isoja ajatusmutkia, että unohdin kokonaan katsoa Laurellin taiteet. Pakko siis palata taidekahville piakkoin.


Perjantain cappucinotuokio vietettiin reunan äärellä. Rentouttavaa viikonloppua!

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Uteliasta kurkintaa

Tänään kävin nauttimassa syksyn auringosta. Kurkkailin erääseen autiotaloon, joka tosin on nuorempi kuin edellinen autio käyntikohde eikä läheskään yhtä viehättävä. Kuistin lattia on pehmennyt ja talo on varmasti jo purkukuntoinen. Kuistin portaat olivat täynnä lasinsiruja ja ikkunat levytetty umpeen - ne on varmaan kivitetty rikki. Kuistilla oli vanhoja ekaluokan kouluvihkoja, jotka olisivat voineet olla omasta lapsuudestani. Kaikessa oli surullista pysähtyneisyyttä, mätänemisen enteitä.

Ovi on apposen auki

Hieno peiliovi

Mietin, miksi talo on jäänyt tyhjäksi ja miksi jotkut tavarat on jätetty kuistille. Onko talossa jo ennen tyhjilleen jäämistä ollut surua? Loppuiko perheen päältä työt ja maksukyvyt? Kuoliko joku? Kouluvihkot olisin itse ainakin ottanut mukaani tai tuhonnut. Ne tuntuvat niin henkilökohtaisilta, vaikka kaunokirjoitusvihossa onkin vain valmiiden tekstien kopioita, ainakin tyylistä päätellen.



Hylätty kaunokirjoitusvihko


Jatkoin kävelyretkeäni geokätköjen merkeissä. Yhden jouduin jättämään etsimättä, kun alueella liikkui niin paljon ihmisiä, mutta kaksi löytöä tein. Toista varten jouduin varvistelemaan ihan kunnolla ja käyttämään päkiöideni alla kivenmurikoita ja keppiä lisäapuna. Kätköjen lisätiedoissa on paljon mielenkiintoista paikallistietoa. Kätköt ovat vieneet minut jo moneen sellaiseen paikkaan, missä ei olisi tullut muuten käytyä. Ihan kotinurkillakin voi olla kaikenlaista jännää. 

Pietariin johtava rata

Seuraavan kuvan pyöränraato oli nostettuna tietyöltä suojaan. Minusta siinä on valmis taideteos. Mitä olette mieltä? Roska vai taidetta?


Toteutin kätköilyn ohella roskienkeruuta: käynti kätköllä, roska mukaan. Pyörää en sentään raahannut minnekään, vaan styroksisen ruokalaatikon ja Hesen maustepussin.