lauantai 28. kesäkuuta 2014

Lisää valkoista kesään - ei lunta vaan perenna

Puutarhani kukkien värit ovat sininen, valkoinen ja punainen. Mieluiten kaikki kolme väriä saisivat kukkia penkeissä yhtä aikaa, mutta se ei aina ole helppo toteuttaa erilaisten kukinta-aikojen vuoksi. Huomasin hiljattain, että kukkapenkkini omenapuun juurella loistelee kesäkuussa pelkkää sinistä - vuorikaunokkeja, siperiankurjenmiekkoja ja kurjenpolvia.




Penkissä on kyllä valkoista suopayrttiä, mutta se ei kuki kompassa sinisen kanssa. Lisäpontta sinivalkoisen kaipuulleni sain Cafe Kailaksesta, jonka puutarhassa näin siniristiksi istutettuja lobelioita.

Lipun risti ei ihan vielä erotu - kukintaa odotellessa.

Päätin siis hakea valkoinen perenna penkin sinisyyden taittajaksi. Myymälään lähtiessä en ollut vielä päättänyt, mitä hankin. Ajattelin katsella, josko taimissa olisi ollut kukkivaa valkoista tarjolla. Sellaista ei osunut silmiin, mutta ostin lopulta valkoisen idänunikon, sillä ainakin kotipihan oranssit idänunikot kukkivat kesäkuussa.

Idänunikon herkkä karvapää. Tiedän kyllä, mitä siellä ajatellaan :D

Penkin vuorikaunokit ovat melkoisen reviiritietoista porukkaa ja saaneet kasvaa penkissä rauhassa jo pidempään. Revin sitä ison lämpäreen kokonaan pois saadakseni pienelle unikolle tilaa. Täytyy vahtia vuorikaunokkia alussa, ettei se tukahduta uutta tulokasta. Toivottavasti penkki näyttää jo ensi kesänä siltä, millaisena sen mielessäni näen. Nythän penkki on yhtä rasittavan näköinen kuin otsatukka kesken poiskasvatusurakkaa.

Pieni tulokas. Toivottavasti sitä ei kiusata isompien taholta.

Toinen rasittavuus on jokakesäiset orapihlajapiiskajaiset. Vaikka millaisiin vaatteisiin ja hanskoihin varustaudumme, saamme aina komeita skraaduja käsivarsiin ja kipeitä okaanpistoja sormiin. Haaveissa on vaihtaa pensaat isotuomipihlajaan, mutta urakka on sen verran julmettu, että vasta tontin päätyaidat on saatu vaihdettua.

Orapihlajan uusi kasvu on kauniin punertavaa, mutta saa luvan lähteä, maksoi miten monta naarmua hyvänsä.

Ihanat sukulaislapset kävivät leikkimässä. Nuorempi tuli ja pisti tuulemaan leikkimökissä. Hän selitti siivotessaan totisena, että ei hän oikeastaan siivoamisesta niin välitä. Taisi pelätä joutuvansa oikeisiinkin siivoushommiin. Mökin pihamaa lakaistiin ja pöytään ilmestyi oikea herkkukattaus kukka-asetelmia unohtamatta.

Taisi siellä kimpussa olla yksi kukka penkistäkin, mutta ei se ole niin vakavaa.

Malttaa malttaa - ihan kohta kukkivat isotähtiputket. Sen kukka on minusta niin kaunis!

Lupaus kukinnasta

Nyt on minullakin lempiriepu

Iloa pienistä asioista.  Nyt minullakin on Susannan söpöt Talviturkki ja Kiukkuinen kuopus -rätit, joita ei tarvitse piilotella niin kuin Chifonett-rumiluksia. Väriyhdistelmä tuo piparit mieleen ja kuvakin on kohdistettu riepuun niin, että vaikka taitan rievun kahtia, kurkkii pupu hanan päältä.  Ja mainitsenpa rievut ihan ilman Susannan lupaa, eli ei ole maksettu mainos.






perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kesän paras sisustusvinkki -kilpailu

Rahaa ei tunnu koskaan olevan tarpeeksi kaikkeen siihen, mitä tekisi mieli toteuttaa kodissa, joten vinkkini liittyy niukan budjetin sisustamiseen. Jos asuisin vanhassa hirsitalossa, sisustaisin piha-aittaan tällaisen olkipaali-leposohvan. Mukavuutta voi lisätä tekemällä penkin kahdesta kerroksesta paaleja ja laittamalla seinää vasten tyynyjä. Tyynyt voi tehdä raidallisesta poppanasta, joka on ohuempaa kuin räsymatto, ja siksi helpommin ommeltavissa.

Paalipenkki Kahvila Kevarin piharakennuksessa, Kurhilassa
Vanhan Kevarin pihamyymälässä on vanhoja suksia. Niistä saa vaikkapa kirjahyllyn.

Suksihylly Cafe Kailaksessa, Heinolassa
Tämän kilpailun ovat järjestäneet yhteistyössä cuponation.fi sekä Pieni lintu -blogi.

Satunnainen kohtaaminen moottoritien kupeessa

eli nykypäivän nomadi


Kuva: Justin Cormack CC BY SA 2.0 

Lahden laitamilla. Pahvisessa kyltissä luki punaisella tussilla LAHTI. Kyltin kantajalla oli iso rinkka selässään ja suunta moottoritielle. Paikka oli liftaamiselle vaarallinen, joten ajattelin heittää kulkijan keskustaan. Sisään kavutessaan mies kuitenkin hoki Kuopio? Mikkeli? Siirsin häntä lopulta vain viitisentoista kilometriä eteenpäin ja jätin sopivaan kohtaan hankkimaan uutta kyytiä.

Kulkija oli liettualainen noin kolmikymppinen mies matkalla Kuopion suuntaan jollekin leirille. Parta oli letitetty ja hiukset pitkät. Emme ehtineet paljon puhua ja pahoittelin, etten voinut häntä enempää auttaa. Mies kertoi liftailevansa elämäntapanaan - takana oli jo kymmenen vuotta reissaamista. Hän oli ollut viimeksi Etelä-Afrikassa. Hän kaiveli taskustaan esiin pehmeäksi kuluneen maailmankartan ja näytti, missä kaikkialla hän oli kulkenut. Kartalla oli mustekynäviivoja ristiin rastiin Afrikkaa, Etelä- ja Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa. Tarkkaan en harmi vain voinut karttaa katsella, kun piti keskittyä ajamiseen. Miehellä ei ole vakituista kotia lainkaan. Hän kulkee nomadin lailla, minne mieli tekee. Pysähtyy jonnekin tekemään töitä ja jatkaa matkaa, jos siltä tuntuu.

Mietin Susannan Työhuoneen Susannan tuskailua tavaran kertymisestä. Tuolla miehellä ei sitä ongelmaa ainakaan ole. Kaikki tarvittava on rinkassa ja päällä. Ei ole kotia velkoineen, laskuja, kotitöitä tai remppalistaa. Ei ole tarvetta kerätä kirppiskasaa, sillä kaikesta tarpeettomasta on jo luovuttu; hienoisesta tuoksahduksesta päätellen myös osin tarpeellisestakin. Missä on seuraava pyykkäyshetki tai suihku, sitä ei kulkija tarkkaan tiedä.

Toisaalta mietin kulkurin elämän yksinäisyyttä. Hän tapaa varmasti monenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä, mutta nämä ihmiset eivät voi olla varmoja, näkevätkö häntä enää milloinkaan uudelleen. Jotenkin vielä mielestäni ymmärsin, mikä saa ihmisen lähtemään tien päälle: seikkailun halu tai pakenemisen tarve omasta elämästä rutinoitumisen tai muiden syiden takia. Mutta mikä saa kulkijan jäämään tien päälle? Eikö häntä kaipaa kukaan? Tietävätkö hänen omaisensa, missä hän kulkee, ovatko huolissaan? Eikö hänen tee mieli jäädä mihinkään? Eikä mikään paikka maan päällä ole tuntunut niin hienolta? Kuka pitää kulkijasta huolta, jos hän sairastuu?

Lettiparta - jäit mieleen - turvallista matkaa ja lämpimiä kelejä!

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Juhannuskahvit

Juhannuspäivä - mitä tekisi? Onneksi Vanha Kevar oli auki. Siellä on levollinen tunnelma. Räsymatto ottaa pehmeästi vastaan kuistilla, jonka korkeaa kynnystä pitää muistaa varoa, etenkin kun ovenkarmi on matala. Joskus istumme salissa ja ihailemme vanhoja hirsiseiniä ja puukalusteita. Tällä kertaa istuimme pihamaalla ja kuuntelimme, mitä asiaa Lassi ja Leevi -lampailla oli. 

Leevi teki tuttavuutta. Kumpikin lammas oli lauhkea ja antoi rapsutella itseään.

Piharakennuksesta saa vanhoja ovia. Ihailin pariovea, mutta sille pitäisi keksiä paikka ensin. 

Julmettu saha ei ollut myytävänä.


Söpönen Volkkari karautti parkkiin. Hetken haaveilimme sellaisen karkin omistajuudesta, mutta sitten totesimme, että luultavasti tulisimme jollain huoltamottomalla taipaleella katkerasti katumapäälle. Parempi vain ihailla ja nostaa hattua niille, jotka jaksavat ja etenkin osaavat pusata ja laittaa.



lauantai 21. kesäkuuta 2014

Aina jää jotain

Eräänä kesänä vuokrasimme mökin. Poislähtiessä vuokraemäntämme yritti työntää matkaamme kourallista kännykän latureita. Niitä kuulemma aina jää vuokralaisilta. Emme huolineet, sillä laturit olivat väärää mallia.

Monesti matkatessa jää jotain, jota ei ehtinyt näkemään. Loppuu aika tai jaksaminen kesken ännännen museon ja gallerian jälkeen tai aikataulut vain eivät osu kohdilleen. Haaparannassa minulta jäi näkemättä Hermansonin kauppa sisältä. Kauppa on Haaparannan vanhin, rakennettu vuonna 1832. Kaupan sisämiljöö on säästynyt 1900-luvun alun asussaan samoin kuin rakennusten suojaama yhtenäinen sisäpiha. Kauppa on säilynyt Hermansonin suvussa ja sitä restauroidaan - on siis toiveita, että palaan ja näen kaupan sisältäkin.




keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Rajallista

Matkasin Tornioon ja Haaparantaan. Rajanylitystä Suomesta Ruotsiin tuskin huomasi, ohitimme vain Rajalla-nimisen kauppakeskuksen ja niin olimme Ruotsissa. Yövyn Svefin eli Ruotsinsuomalaisen kansankorkeakoulun retkeilymajassa. Päärakennus on hieno puinen puurakennus Haaparannan torin laidalla, kaupunginhotellin vieressä, joka sekin on upea.

Svefi Haparanda

Stadshotellet Haparanda

Tänä iltana ehdin pienelle luontopolkuretkelle. Kuljin ensin Torniojoen rantaa ja opin samalla monta asiaa. Esimerkiksi että vuosina 1917-18 kuljetettiin joen yli uskomattomat 20 miljoonaa pakettia kirjekyyhkyjen avulla.

 Kyyhkysmuistomerkki. Tämän näköisillä rajapyykeillä kerrottiin etäisyys rajasta. 
Haaparannassa sijaitseva Perävaara ja Alatornion kirkontorni Suomessa olivat kaksi mittapisteistä astronomi Wilhelm von Struve kolmiomittausketjussa, jonka avulla von Struve pystyi todistamaan, ettei maapallo ollut pyöreä pallo vaan litteä navoiltaan. 




Torniojoen ylittävä rautatiesilta ja taustalla Alatornion kirkko.
Rautatiesilta vihittiin käyttöön 6.10.1919. Siltaa vartioimaan rakennetut linnakkeet ovat jo kauan olleet tarpeettomia. Taideteoksen oravat rukoilevat korkeammilta voimilta rauhaa myös tulevaisuudessa.

Taustalla näkyy toinen linnakkeista.
 Torniolaakson tervahaudoista kuljetettiin lautoilla tervatynnyreitä Torniojokea pitkin. Osa tervasta vuoti maahan ja jähmettyi. Krimin sodan aikaan 1853-56 tervan vienti oli suurinta. Tässä kohtaa rantaa tuoksuu yhä tervalta.

Yritin kiertää Riekkolan luonnonsuojelualueen 3,5 kilometrin luontopolun, mutta hyttyset ja kenkiin nähden liian kostea maasto saivat minut palaamaan reitin puolivälistä takaisin. Ehdin kuitenkin kuulla joutsenen ja taivaanvuohen ääniä ja tietenkin hyttysten ininää. Käenkaalit, suo-orvokit, rentukat ja mesimarjat kukkivat. Osa polusta kulkee lähellä asutusta ja minulla oli jopa sellainen olo, kuin sieltä katseltaisiin luonnon katselijaa.

Käenkaali

Rentukka.
Kävelystä väsähtäneenä on hyvä mennä yöpuulle.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Weissensee vielä kerran

Berlin - Weissensee pyörii nyt monessa. Yövyin Weissenseessä huhtikuussa (1, 2). Toukokuun lopussa ehdin viime hetkellä katsomaan ystävän vinkkauksesta Weissensee-sarjan toisen kauden jaksot Yle Areenalta, suomeksi nimellä Rakkautta Berliinin muurin varjossa. Salakuuntelu- ja ilmiantotematiikka oli tuttua, mutta en ollut nähnyt lasten pakkoadoptioon liittyvää ohjelmaa aiemmin. Olin törmännyt kyllä aiheeseen netissä, muun muassa zwangsadoptierte-kinder.de ja www.personen-suche-ddr.de -sivustolla. Jälkimmäisellä on sydäntäriipaisevia ilmoituksia, joissa lapset etsivät oikeita vanhempiaan tai vanhemmat poisadoptoituja lapsiaan, usein hyvin vähäisten tietojen turvin. Päädyinkin lukemaan lohdullista "Gefunden"-sivua eli ilmoituksia löytyneistä henkilöistä.

Toisenlaista historiallista ajanjaksoa kuvaa dokumentti Im Himmel unter der Erde, der jüdische Friedhof Weissensee. Olen käynyt Weissenseen juutalaisella hautausmaalla keväällä 2011. Se on pinta-alaltaan suurin juutalasiten hautasumaa Euroopassa - noin 42 hehtaaria. Vaikka hautausmaata onkin ehdotettu Unescon maailmanperintölistalla ja paljolti sen ansiosta saatu korjausvaroja, vallitsee hautausmaalla kuitenkin unohtuneen maailman tunnelma. Monen hautamuistomerkin ovat suureksi kasvaneet puut ehtineet tuhota tai ovat hyvää vauhtia tuhoamassa niitä. Korjauksilla on todellinen kiire. Ihastelimme matkakumppanini kanssa kauniita hautakappeleita ja -muistomerkkejä värilasikoristein ja yritimme muistella juutalaisten ajanlaskua. Monen muistomerkin päällä oli pieniä kiviä, joita haudalla vierailleet omaiset olivat jättäneet sen merkiksi, että vainajaa ei ole unohdettu (lähde). Tutustuimme  hautausmaahan vain omin päin. Nyt tekisi mieli mennä sinne uudelleen ja osallistua johonkin opastettuun kierrokseen.

Tomu palaa maahan, niin kuin on ollutkin, ja henki palaa Jumalan luo, joka sen on antanut. (Saarn. 12:7)



Toivottavasti parrut pitävät siihen saakka, kun hauta saadaan korjattua. Kiire olisi jo.



Lähikuva edellisen kuvan haudasta.


Pikkukiven tuominen haudalle kertoo, että vainajaa ei ole unohdettu.

Hautakappelin katossa on sinilasinen kattoikkuna.

Kirsikka kukkii.

Ja sitten joulu-, synttäri- tai nimipäiväpukille lahjavinkkejä:



sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Nuorna virtsa väännettävä

Tekotieteellinen taidetulkinta nykytaiteellisesta prosessiteoksesta "Nuorna virtsa väännettävä"

Teos käsittää kehystetyn ristipistotyön sähkömuuntajaan kiinnitettynä Lahdessa osoitteessa Hämeenkatu 10. Teos ei paikannu perinteiseen taiteen esittämispaikkaan, kuten museoon tai galleriaan, vaan koristaa arkisesti muuntajaa katselijoita, ihailijoita tai kriitikoita keräämättä. Hämeenkatua itään kulkevalta teos jää jopa täysin huomaamatta.

Kehyksen lasi on kerännyt alleen kosteutta, joka omalta osaltaan vahvistaa ristipistoviestin viittausta virtsaan - nesteeseen. Työn saattaa tulkita tältä osin myös prosessina, jossa muuntaja tauluineen toimii virtsaamisen kohteena, jolloin taideteos elää ja muuttuu. Vaatimattomuudessaankin teos nousee jopa yhteisölliseksi kokemukseksi, osallistavaksi teokseksi, joka kutsuu ohikulkijaa mukaan prosessiin; konkreettisesti virtsaamaan teoksen tai muuntajan päälle. Osa katselijoista väistämättä jättää kutsuun vastaamatta tai jopa torjuu teoksen sen aihepiirin vuoksi. Teoksen moniaistillisuudesta jää virtsan haju kokematta silloin kun edellisestä teokseen osallistumisesta on kulunut pitkä aika ja sade on ehtinyt huuhtomaan hajuaistimuksen mukanaan. Teokseen osallistuminen tuottaa osallistujalle taiteellisen elämyksen lisäksi suoran elimellisenkin mielihyvän tunteen, joka seuraa virtsaamistarpeen helpottumisesta.

Vanhastaan koteja on koristettu huoneentauluin, joihin kirjailtiin viisauksia, raamatun lauseita tai muita oppeja. Niitä katseltiin jokaisena päivänä ja ne iskostuivat jo lapsena huoneen käyttäjien mieliin. Ristipistoja on perinteisesti käytetty vaatimattomampiin kodintekstiileihin. Tämän taideteoksen kohdalla herättää kysymyksiä nimenomaan vaatimattoman ristipiston valitseminen. Jos lähdetään siitä tulkinnasta, että taiteilija ei tee niin merkittävää valintaa vain intuition varassa, on pohdittava, miksi vaatimaton pisto hienommissa töissä käytettyjen laaka-, häive, ketju- tai varsipistojen sijaan on nostettu sanoman tulkiksi. Yksi motiivi avautuu itse virtsaamisesta vaatimattomana, huvittuneisuutta tai jopa häveliäisyyttä herättävänä toimintana. Virtsaaminen on välttämätön osa ihmiskehon toimintoja, jota ei useinkaan nosteta taiteellisen elämyksen keskiöön, suihkulähdetaidetta lukuunottamatta.

Itse kirjallinen osa taideteosta leikittelee sananlaskulla "Nuorna vitsa väännettävä", joka muodossaan "Nuorna virtsa väännettävä" muistuttaa katsojaansa, että virtsaaminen on nuorena toimenpide, joka yleensä sujuu vaivatta, mutta johon ikä saattaa tuoda omat haasteensa inkontinenssin tai eturauhasvaivojen myötä. Kuten moni nykytaiteen teos, ei tämäkään pyri yksiselitteiseen esteettiseen elämykseen ristipistojen ja värivalintojen kauneudesta huolimatta, vaan nimen omaan herättelemään katsojaa monella tasolla.