lauantai 31. toukokuuta 2014

Liikutuin ja maadoitin itseni

Aamu alkoi liikuttavissa tunnelmissa lapsen kevätjuhlissa. Vararehtori piti rennon puheen muistellen koulujaan aina uimakoulua ja jalkapallon nappulakoulua myöden. Räppäämäänkin hän intoutui. Oppilaat lauloivat jäähyväisiksi Leijonakuninkaan laulun eikä salissa tainnut olla ainuttakaan vanhempaa kuivin silmin. Muistelin, miten lapsi pienenä ekaluokkalaisena käveli reippaasti jättimäinen reppu selässään kouluun. Sitä päivää oli odotettu jo vuosi eskarissa, sillä eihän eskarista edes tullut tarpeeksi läksyjä. Silloinkin itketti koululla. Ope huusi lapsen nimen ja sinne hän katosi yhdeksäksi vuodeksi. Monenlaista on mahtunut matkan varrelle. Nyt toivomme lapselle rohkeutta tehdä omannäköisiä päätöksiä ja sitkeyttä tehdä töitä unelmiensa eteen.

Pakko oli kotiin päästyä maadoittaa itsensä. Se onnistui kitkemällä viisi metriä (voi)kukkapenkkiä. Saatte kuitenkin ihastella voikukkien sijaan lapsen päättäjäisruusua.



torstai 29. toukokuuta 2014

Naiselle Kuvastimessa

Sain vastaheittona taannoisiin yhteentoista kysymykseeni Nainen Kuvastimessa-blogista uudet kysymykset. 

1. Oletko aamuvirkku vai aamu-uninen?
2. Miten alkaa hyvä päiväsi?

Osaan olla aamuvirkku tarvittaessa. Kun tiedän, että pitää nousta töihin tai matkalle, nousen ripeästi, enkä jää aikailemaan sänkyyn. Aikanaan kesätöissä leipomossa jouduin heräämään puoli viideltä alkavaan työvuoroon ja silloin huomasin, että siinä menee aamuherätysten kipuraja. Kaikki ennen kuutta on ihan tuskaa, kun en kuitenkaan malta mennä ennen yhtätoista nukkumaan. Viikonloppuina heräilen rauhassa nautiskellen aamu-unista ja siitä, että herään omassa tahdissa ilman kelloa. Paras aamuherätys on linnunlaulu ja tunne siitä, että on nukkunut tarpeeksi - eli olen malttanut mennä tarpeeksi ajoissa nukkumaan illalla.

3. Viihdytkö työssäsi?
Viihdyn erinomaisesti, minulla on ihania kollegoita, hyvät esimiehet ja monipuolisia tehtäviä. Saan toteuttaa itseäni suht vapaasti ja jokainen päivä on erilainen. Olen viime aikoina ottanut uusia haasteita vastaan ja saanut niistä uutta intoa. Ihailin aikanaan kollegaani, joka jaksoi syttyä uusille asioille vielä viimeisenä vuotenaan ennen eläkkeelle jääntiä. Siinä on minun esikuvani.

4. Harrastus, jota haluaisit kokeilla?
En usko, että pitäisin lentämisestä- olen kerran ollut pienkoneen kyydissä ja se minulle tuli todella huono olo (olisikohan ilmiö nimeltään taivassairaus?) Benji-hypyt ja sukeltamiset jätän myös rauhassa muille - en ole adrenaliinihakuinen. Sen sijaan voisin kokeilla kuntonyrkkeilyä, jos saisin kaverin lähtemään mukaan salille.

5. Matkustatko mieluummin Suomessa vai ulkomailla?
Matkustan erittäin mielelläni Suomesa, sillä en ole nähnyt kotimaamme joka kolkkaa vielä. Matkustan myös mielelläni ulkomaille, sillä siellä on minulle rakkaita ihmisiä, joita haluan nähdä.

6. Mikä on lempihuonekalusi kotona? 
Sohva. Sen nurkassa on mukava datata ja katsoa lempisarjat. Toivottavasti lempparini olisi joskus vanha täyspuinen kirjoituspöytä ja lipasto - sellainen Peppi Pitkätossun lipasto täynnä pikku lokeroita ja salalokeroita.

7. Nukutko päiväunia viikonloppuisin?
Joskus nukun, aika usein en.

8. Onko asiaa, mistä et luopuisi mistään hinnasta?
Rakkaani (monikossa!). Vapaus, niin yksilönä kuin yhteisönäkin.

9. Uskotko kohtaloon?
En oikein tiedä, mihin uskoa, mutta en usko kuitenkaan siihen, että olisin jotenkin teoillani ansainnut eteeni tulleet vaikeudet ja surut, esimerkiksi omat ja läheisten sairaudet.

10. Onko sinulla toteutumattomia unelmia?
Aina pitää olla unelmia, suuria ja pieniä. Kun jokin asia toteutuu, voi unelmoida jostain muusta. Pienet unelmat liittyvät puutarha- ja kodinhankintoihin sekä matkoihin, suuret taas onnistumisiin haasteissa, joista osaan en vielä ole edes tarttunut. En niitä tässä nyt paljasta, sillä jotenkin ajattelen, että ne ovat salaisuuksia, jotka eivät paljastuessaan toteudu.

11. Muistatko helliä ja hemmotella myös itseäsi silloin tällöin?
Oma itsen hemmottelu tuppaa unohtumaan ihan liian usein, sillä elämme miehen kanssa elämänvaihetta, jossa kaikki päätökset tehdään ajatellen ensin lasten parasta. Itseen ja parisuhteeseen pitäisi kuitenkin panostaa myös, olen siitä tietoinen ja ajattelin tehdä asialle jotain tänä kesänä.

Vaahteran kukintoja vesisateen jäljiltä.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Sii- sii- siivotaan

Suuntasimme kaverin kanssa Siivouspäivän kirppiksille. Toiset olivat siivonneet nurkkiaan ja meillä oli armelias tarkoitus auttaa. Siivouspäivän kotisivut olivat harmittavasti kumossa kymmenen jälkeen, kun yritimme vielä katsoa myyntipaikkoja. Etlarin perusteella kuitenkin osasimme suunnistaa Pikkuveskun rantaan. Parkkipaikalla aurinko porotti ja sekä myyjät, että asiakkaat tarkenivat. Pikkuveskun puiden alta löytyi onneksi helpottavaa varjoa. Tavaraa oli laidasta laitaan vaatteista ja leluista sisustustavaroihin, kirjoihin, levyihin ja koruihin. Vanhaa tavaraa oli aika vähän. Bongasimme sentään yhdellä myyjällä mielenkiintoisia keinokuituisia miestenpaitoja riemunkirjavissa väreissä.


Ostin kodin tekstiilejä, vaatteita ja astioita. Koristeisiin en sortunut, joten mielestäni ihan onnistunut kierros.

Kymppirivin ilmoituksen innoittamina käväisimme vielä "Kakaratalossa" Pyhättömän mäellä. Ilmoituksen lupausten mukaisesti "tytöt olivat leiponeet muffinsseja ja mummot keittäneet kaffetta." Tunnelma oli mukavan kotoinen ja istahdimme kahville ihanalla paikalla Mustankalliontiellä sijaitsevan talon terassin viileyteen. Pikkupojilla oli lelupöytä ja mummot ehtivät kaffenkeiton lisäksi istutella kukkiakin etupuutarhaan.

Tällaisista siivouspäivistä minäkin tykkään. Ensi kerralla voisi katsoa ne myyntipaikat jo edellispäivänä valmiiksi. Loppukevennyksenä vielä vaaleanhentoiset omenapuun kukat - kuva ei tee oikeutta kohteelleen.






tiistai 20. toukokuuta 2014

Kevätääniä ja -hajuja

Illalla jyristeli ukkonen kesäisesti. Yöllä kantautui avoimesta ikkunasta koukeroista mustarastaan luritusta. Tuomi tuoksui makeasti ja aamulla tuntui ilmassa kasteisen ruohon haju. Niin ihanaa ettei sanaa saa.




Tässä teillekin kesäistä luritusta Maria Haanpään tallentamana.


maanantai 19. toukokuuta 2014

Taivastelua siivouspäivää odotellessa

Tykkään katsella taivasta ja sen värileikkejä. Usein yritän ottaa Aipounillani kuviakin taivaasta, mutta kuva ei ikinä ihan toista sitä syvyyttä, jonka silmällä pystyy aistimaan. 



Tämän päivän taivaskuvassa on mehevää ukkosenuhkaa. Ukkonen ei kuitenkaan ole rysäyttänyt lastiaan päällemme, vaan jatkamme nihkeissä odotustunnelmissa. Uskomatonta, että menin viime perjantaina vielä hanskoissa ja pipossa töihin.


Siivosin työsähköpostiani tulevaa siivouspäivää ajatellen. Teen siivousta välillä muutenkin, mutta etenkin lähenevät lomat ovat sellaisia aikoja, jolloin tulee pysähdyttyä seulomaan turhaa pois. Sähköposteja ei sentään tarvitse miettiä jatkokäytön kannalta. Fyysisten esineiden hävittäminen on minulle paljoin vaikeampaa. Opin lapsena vanhemmiltani mallin, jossa kaupasta tulleet muovirasiat pestiin jatkokäyttöön, joulupaketin narut kerittiin talteen ja muovipusseista virkattiin eteisen mattoja. En ehdi tähän keväthässäkkään ottaa kirppispöytää, mutta lupaan kuitenkin poistaa kassillisen Uffaffaata.

lauantai 17. toukokuuta 2014

Hiplailua ja ihailua

Piti käydä Rompemarkkinoilla raviradallla, mutta sainkin romppeista tarpeeksi jo Kärkkäisen parkkipaikan peräkonttikirppiksellä. Tarjolla oli kaikkea leluista vaatteisiin ja vanhoihin tavaroihin. En ostanut mitään, vain vähän hiplailin. Söin suolaiset muikut ja suunnistin Hollolaan.

Pienten Pets-aarrearkku.
Poikkesin ensin Pioniin ja Piironkiin haaveilemaan pioneista. Ihastuin pioniin nimeltä Do tell - ihan nimen ja värin vuoksi, mutta asia jäi vielä hautumaan.


Lopuksi kävin vielä Kunnantuvalla ja Hollolan vanhalla kirkolla. Kunnantuvan ulkoseiniä rapsuteltiin ja sisällä oli kirpputori. Hinnat olivat erittäin sopuisat, joten ostin paidan ja mekon. Hiplasin ankarasti myös kahden euron vihreäraitaista raanua, mutta se jäi lopulta ostamatta. Epäilin, etten löytäisi sille sopivaa paikkaa kotona. Saa nähdä, jääkö raanu kummittelemaan mieleen.

Ihana puhelinkoppi. Harmi vain,  ettei puhelinta enää ole ja lasit ovat rikki.
 En halunnut häiritä vihkitilaisuutta, joten en mennyt sisälle kirkkoon. Hautasumaallakin riitti katseltavaa. Yritin lukea Bouchtin ja Ammondtin hautakappelien välissä olevan pylvään raamatunlausetta, mutta pylväs oli takaa sen verran sammaleinen, ettei kirjaimista saanut selvää. Sain kuitenkin nettihaulla selville, että kyseessä on säe virrestä (534):
Jag kommer, Jesus, på ditt bud,
 Men kläd mig själf i helig skrud, 
Min Herre och min Gud!
 Mig kläd i din rättfärdighet,
att jag må se din salighet! 



Kotona istutin eilen ostamani sammalleimut ja vuoriarhot piharuukkuihin. Ennakoin ensi lauantain siivouspäivää ja kuopsuttelin sorikolta muutamat voikukat pois. Takkia ei tarvittu - ihana kevätsää!



Lähemmäs

Ehkä lahtelaiset tunnistavatkin, missä päin eilen kuljin. Katselin lähempää vanhaa teollisuusrakennusta ja ihailin siihen jätettyjä merkkejä elämästä tehdasrakennuksena.




Kurkkasin puun sisään. En nähnyt mitään.


 Tori Ruposelta valitsin piharuukkuja varten perennoja: pinkkejä sammalleimuja ja valkoisia vuoriarhoja. En vain uskaltanut vieläkään ottaa kesäkukkia, kun mittari näytti kuutta astetta.



keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Liian paksu lompakoksi

Lompakosta tuntui, että sen paino oli tullut siihen pisteeseen, että on pakko tehdä jotain, jos aikoo mahtua mukaan paikkoihin, kuten käsilaukkuihin ja reppujen sivutaskuihin. Alkujaan painoa oli kertynyt ikään kuin hiipimällä ja lompakko oli aina löytänyt hyviä syitä lievälle paksuudelle: kaverit olivat vakuuttaneet, että paksun lompakon olisi helppo pyytää lempeä ja lisäksi lompakon  paksuus saattoi kuulemma jopa pelastaa hengen. Mutta lopulta sen oli pakko myöntää, että nappi ei tahtonut enää pysyä kiinni edes tavallisessa markettimenossa, saati sitten tiukassa hullujen päivien hulinassa. Lompakko päätyi ensin yrittämään hoikentumista omin neuvoin. Kuititon dieetti, korttipaasto, 2+5 -kolikkopäivät... you name it - lompakko kokeili sitä! Lompakko jopa klikkaili facebook -sivuiltaan linkkiä, jonka takana oli suuria lupauksia: Slim your wallet - Now even slimmer! Kuulostihan se liian hyvältä ollakseen totta - niin kuin olikin.

Lopulta lompakko päätti hakea Suurimpiin Luusereihin. Matkasta ei tulisi helppo, mutta se oli valmis muutokseen. Ensimmäinen askel oli tunnustaa ongelma, toinen ongelman konkreettinen kartoittaminen. Olihan se noloa seistä siinä kaiken kansan toljotettavana. Voi taivas! Uskaltaako tätä edes katsoa? Ei ole totta - 5,7 cm! Lompakko oli esitietolomaketta täyttäessään arvellut olevansa lähellä neljää ja puolta. Viitosen ylitys tuli yllätyksenä ja että paksuus läheni kuutta senttiä oli suorastaan järkyttävää. Mittapisteeltä pois astuessaan lompakko oli valmis radikaaleihin tekoihin.

Lompakko sanattomana mittauspaikalla - tästä alkaa eeppinen ohennuskuuri!
Ensimmäiseksi lompakkoa heräteltiin huomaamaan, missä oli mennyt pieleen. Alkujaanhan lompakko oli ollut sutjakka punaposki. Hoikentavaa setelivihreää oli kuitenkin näkynyt aivan liian harvoin, suurimmillaan kahdenkympin annoksina, vaikka suositeltu päiväannos olisi vähintään 50 euroa. Enemmänkin lompakko saisi syödä, sillä seteleillä ei lompakkoa helposti lihoteta. Irtokolikko-osastokaan ei ollut varsinainen syypää lompakon paisumiseen - kolikkobakkanaaleihin oli heittäydytty ainoastaan pitkien parkki- ja bullissessioiden alla (niillä markkinoilla kun pieni ja pyöreä on käypää valuuttaa). Suurin ongelma olivat aivan liian suuret annokset roskaruokaa: pankkikortti nyt vielä olisi menetellyt, mutta kun päälle vetää klubikorttia, palvelukorttia, jäsenkorttia, bonuskorttia ja vaikka mitä muita tyhjiä kaloreita, on lopputulos selvä. Lompakon eteen pöydälle kasattiin havainnollistava annos kortteja. Mittalukemat olivat paljonpuhuvat: 2,3 cm pelkkää korttikasaa saivat lompakon huokaisemaan hiljaa. Ei se ollut seurauksia ajatellut, olipahan vain ollut vaikutuksille altis, kun sille oli ehdotettu uusia raikkaasti muovilta tuoksuvia kortteja. Mutta nyt saisi riittää.

Tämä korttipino sai lompakon lisäksi kotikatsomonkin vakavasti harkitsemaan korttipaastoa tai jopa täyslakkoa. Mitta-asteikon takana varapötsi.






















Seuraavaksi kartoitettiin lompakon liikkumistottumuksia. Sieltäkin löytyi korjattavaa: lompakko antoi kuljettaa itseään joka paikkaan ja ainoa liikkumiseen viittaava kortti oli ajokortti, eikä sillä vielä yksinään kumota korttimässäilyn tuloksia. Nöyryytysten jälkeen siirryttiin viimein valoisampiin aiheisiin. Pohdittiin tavoitteita ja päädyttiin realistiseen neljän sentin tavoitepaksuuteen. Pientä nahkan löystymistä tietenkin olisi odotettavissa; sen verran pitkään olivat korttikilot lompakon nahkoja venytelleet.

Lompakko päätti aloittaa helpoimmin lähtevästä pullotuksesta: kuitit saivat lähteä ja niin keveni ainakin 10 % mitoista ja sehän on jo tutkimustenkin mukaan sellainen määrä, jolla on terveydellisiä vaikutuksia! Kyllä helpotti. Vaikein osuus oli kuitenkin vielä jäljellä. Lompakolle osoitettiin oma Personal Trainer, jonka neuvot olivat armottomat - poistoon lähtivät kokonaan vanhentuneet jäsen- ja keräilykortit, turhat kahvi- ja pokkarikeräilykortit ja viimein myös tuplakortit. Legendaarisessa kohtauksessa PT karjui: Miten on mahdollista, että lompakko oli vain ahmaissut uusia kortteja, vaikka entisetkään eivät olleet sisuksista ulostuneet? Heikkohermoisia vähän etoi katsoa sitä ulostettujen korttien tonkimista ja analysointia.

Viime töikseen PT suositteli nopeita tuloksia halajavalle lompakolle kauneusleikkausta. Kehiin astui varapötsi. Sen uumeniin ahdettaisiin tästä lähin kortit sellaisiin kauppoihin, jotka sijaitsevat toisilla paikkakunnilla tai joissa muista syistä vieraillaan vain silloin tällöin. Katsoja tunsi jo melkein sääliä lompakkoa kohtaan, mutta viimeinen osa koitti viimein ja lompakko seisoi ylpeänä mitan takana. Lopputulos oli ilahduttavat 5 senttiä. Sen mitan kanssa lompakon olisi helppo siirtyä ylläpitovaiheeseen. Vaikeinta tulisi olemaan vastustaa houkutuksia. Onnea matkaan lompakko! Muista, että puolen vuoden päästä on kontrollimittaus. Jos olet pysynyt tavoitemitoissa, voitat palkinnon!

Kortti- kuitti- ja kolikkopaaston läpikäynyt lompakko hoikimmillaan.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Kirjanmerkki menneeseen

Muistan sen leikkikentän niin hyvin, vaikka vuosikymmeniä on kulunut. Miten pelottavan korkealla oli liukumäen huippu. Miten keinulaudassa piti varoa, ettei laittanut jalkojaan liikkuvien osien lähelle, sillä se oli vaarallista. Miten villiltä tuntui päässä, kun pyörittiin pienessä planeetan mallisessa värikkäässä karusellissa. Miten toisen, maassa pyörivän, karusellin alle oli kuollut siili ja kuinka sitä piti pelätä ja karuselliin hypätä valtavalla loikalla. Miten isommat lapset yllyttivät syömään voikukan lehtiä ja multaa. Ja me pienet syötiin, kuin ei uskallettu vastaankaan sanoa. Miten äitiä tuli ikävä, kun isompi poika heitti kivellä päähän.

Mansikkatilan Tainalta sain hyvän kirjanmerkki-idean edellisen kirjoitukseni  kommenteissa. Ensin olinkin tekemässä juuri vinkin kaltaisia narussa roikkuvia hahmosia, joissa olisi minun kuvani, sillä omat lapset eivät taatusti enää suostuisi roikkujamalleiksi. Sitten kehittelin kuitenkin ideaa eteenpän. Minulla oli jo olemassa kuva itsestäni lapsena kiipeämässä sinne huiman korkean liukumäen huipulle. Siitä sain kuvan kirjanmerkin toiselle puolelle. Toiselle puolelle tuli minä kiipeämässä liukumäen huipulle aikuisena. Aikamme ajeltuamme kaupungilla kuvauspaikkaa etsien, tajusimme miehen kanssa, että EU-direktiivit ovat tehokkaasti niistäneet vanhan ajan pelkokerroin-liukumäet pois - uimarannallekaan ei sellaista vanhaa vielä oltu tuotu. Tyydyimme sitten nykyaikaiseen EU-turvalliseen liukumäkeen. Eiväthän vaatteetkaan olleet sinne päinkään; en omista punaisen kukertavia housuja. Jalkaa heitin kuitenkin jalkapohja kuvaajaan päin.

Arvaatte varmaan, että kirjanmerkki oli mieluinen äidille. Vähäsen vain liikutus-itkettiin molemmat.



torstai 8. toukokuuta 2014

Lahja äidille

Olin taas hieman jälkijunassa äitienpäivälahjan hankinnassa. Äitini on lukenut Leena Kaartisen kirjan Näkemiin Hasaramaa (2007) ja tänään poikkeisin kirjakauppaan ottamaan selvää, onko mitään hänen muista kirjoistaan saatavilla. Laitoin tilaukseen kirjan Pakolainen (2010) ja saan sen viikon kuluttua. Laitan siis äidille lahjaksi kortin, jossa kerron lahjasta.

Oli mielenkiintoista huomata, etten ollut tiennyt tästä lahtelaisesta kuuluisuudesta mitään aiemmin; hänet on sentään valittu Time-lehden European Heroes 2005 -listalle rohkeasta työstään lääkärinä Afganistanissa. Leena Kaartinen on kuvaillut vaarallista mutta antoisaa työtään useissa kirjoissaan. Taitaa käydä niin, että saamme Pakolaisesta äidille ja minulle yhteisen lukukokemuksen.

Kotimatkalla tänään osui silmiini maahan pudonnut liikuttava kortti, jossa lukee äiti ja viereen on piirretty ainakin ihmishahmo, sydämiä ja hymiö. Onneksi kortin hukkaaja ehtii vielä värkätä uuden kortin äidilleen.


maanantai 5. toukokuuta 2014

Tätä en halunnut lukea Henning Mankellilta

Olo on ristiriitainen. Olen ollut jo kauan Henning Mankellin lukija ja ihaillut tapaa, jolla Henning kuvaa Kurt Wallanderia ei vain arvoituksia ratkovana poliisina vaan myös tavallisena vanhenevana miehenä, jonka ihmissuhteet eivät aina suju kuin kirjoissa. Olemme mieheni kanssa katsoneet joka ikisen Krister Henrikssonin tähdittämän Wallander-elokuvan ja vaikka olinkin aluksi skeptinen, myös imeytynyt mukaan Kenneth Branagin esittämän Kurtin matkaan. Jokunen Rolf Lassgårdin Wallanderkin on nähty. Olen lukenut muitakin Henningin kirjoja ja pitänyt niistä kovasti.



Nyt Henning Mankell pitää syöpäpäiväkirjaa Göteborgspostenin kulttuurisivuilla. Päiväkirjat ilmestyvät myös Hesarissa (yksinoikeudella Suomessa, huom. huom.) ja muun muassa The Guardianissa. Aihe on todella tärkeä, sillä syöpään arvioidaan sairastuvan kolmanneksen suomalaisista jossakin elämänsä vaiheessa (Cancer.fi), Ruotsin syöpäjärjestön sivujen mukaan useamman kuin joka kolmannen ruotsalaisen. Monikaan tarina ei tule kerrotuksi, sillä kaikki potilaat eivät jaksa tai pysty sitä kertomaan. Mankellin tarkoitus on paitsi kuvata syöpäpotilaan kärsimystä, myös uskomattoman suurta lääketieteellistä tietämystä. Näkökulma on elämän, ei kuoleman.

Mycket tidigt bestämde jag mig att försöka skriva om detta eftersom det ytterst handlar om smärta och lidande, som drabbar så många människor. Men också om en förbluffande läkarvetenskap och ett ljus som ofta finns bortom dimmorna.
Jag har bestämt mig att skriva precis som det är. Om den svåra striden det alltid är.
Men jag tänker skriva ur livets perspektiv, inte dödens. (Göteborgposten, 29 januari 2014)

Itse aihetta en siis kaihda. Jokin minussa kuitenkin kauhistelee sitä hanakkuutta, jolla näinkin henkilökohtainen kärsimystarina otetaan valtalehteen, ikään kuin kyseessä olisi mikä tahansa jatkokertomus. Ja vielä kehuskellaan Suomen yksinoikeudella. Mietin, mitä se on mahtanut maksaa. Jo pelkkä maininta saa minut lukemaan Mankellin päiväkirjan alkukielellä Göteborgspostenista. Toivon, että lääketiede pystyy auttamaan Henning Mankellia. En pelkästään siksi, että haluaisin lukea häneltä vielä muutakin kuin syöpäpäiväkirjaa, vaan ihan inhimillisistä syistä.



sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Ameriikan herkut

Käväisin kaupassa ja ihailin matkalla kevään merkkejä: kauniita vanhoja autoja!



Minulla ei ole mitään sellaisia reseptejä, joihin aina palaisin, kun mietin vieraille tarjottavia. Siksi koenkin aina vähän stressiä leipomusten onnistumisesta. Tänään halusin itse jotain kirpakkaa ja päädyin googlaamalla Hellapoliisin Amerikkalaiseen sitruunamarenkitorttuun. Torttuun tulee yllättävän vähän eri aineita ja lopputulos miellytti ainakin omaa ja vieraiden suuta. Nuorisotestiä se ei kuitenkaan läpäissyt.


Toisin kävi suolaisten pikkupurtavien. Pienin hapankorppua suupalasopivaksi ja voitelin päälle erilaisia tuorejuustosekotteita. Yhteen lajiin tuli Parman kinkkua, toiseen metwurstia ja kolmanteen Parman kinkkua ja tuoretta rosmariinia. Itse pidin eniten yrttisestä rosmariinin mausta. Miehelle ja nuorille maistuivat kaikki lajit.


Parasta oli tietenkin iloinen yhdessäolo ystävien kanssa. Niin kuin aina!

perjantai 2. toukokuuta 2014

Toukokuun touhuja

Vaikka onkin kylymä (!), on energinen olo. Töistä on pikkubreikki menossa ja tänään käväisin parilla kirpparilla ja jutustelin molempien tytärten kanssa elämän pinta- ja syväkerroksen asioita musasta ihmissuhteisiin. Musassa oon useimmiten että Ai kuka?, mutta onkin kiva, kun roolit vaihtuvat ja äiti saa oppia lapsiltaan.


Västäräkki vääpötti touhuissaan, 
katsahti oikeaan ja vasempaan,
vaikkei ketään ollut tulollaan,
mitä nyt kesä vaan.



Kirppikseltä ostin punaisen esikon, vanhoja tai aika vanhoja kehyksiä, puisen rasian ja ikinuoren Me Naiset. Meillä on sisarusten kesken sovittu, että aikuisille ei ostella lahjoja, mutta on niin vaikea olla ostamatta, kun keksii kivaa annettavaa. Annan lehden siskolleni - se on hänen syntymävuodeltaan ja uskon, että siskoni ilahtuu.

torstai 1. toukokuuta 2014

2 kuvaa kesään: Hyvää Walburgan päivä

Tänään nappasin 10 kuvaa kesään -kuvani. Ikkunasta aukeava kuva on hämmästyttävän samanlainen kuin vaikkapa tammikuun kuva.


Be a Mönster... Svengelskaksi suurin piirtein: Ole kuvio! Kielisilmääni sattui hetken, mutta kun keksin, että sehän voi olla kielileikki, silmäni rauhoittui. 

Sima on vaikea rasti mulle. Tein joskus kauan sitten ison satsin, joka ei lähtenyt käyntiin ja siitä kokemuksesta minulle on jäänyt vahva käsitys, että en osaa simaa tehdä. Olen tyytynyt pullolliseen kaupan simaa. Ongelmaksi muodostui vähitellen se, että allergisoiduin jollekin teollisten simojen ainesosalle: saan niistä hengenahdistusta. Tänä vuonna löysin viimein sellaista simaa, jota voin juoda: Wanhan Porvoon Fabriikin Luomusima. Maku on oman äidin simaan verrattuna mieto, mutta ihan hyvä. Ja pääasia on, että tätä voin juoda pelkäämättä jälkioireita.


Tänään join muutakin hyvää. Ja mikä parasta: seura oli yhtä kuplivaa kuin juomani - ei lainkaan kuivaa, toisin kuin juomani. Vapputorille ei lähdetty: jälkikasvun mielestä se ei ollut sellainen perinne, jota olisi pakko lähteä kalsaan Vappukeliin hampaat irvessä noudattamaan. Ja se sopii kyllä. 




Tervetuloa lukijaksi Tanskuliini!