perjantai 28. helmikuuta 2014

Roku vai poppari?, osa 2

Kävimme viimein katsomassa Riku Roudon Suomen Moottoripyörämuseota ja näimme Roku vai poppari? -näyttelystä loputkin.



Tunnelma oli jo kahviolta asti moottoripyöräinen - öljy haisi. Joimme ensin kahvit 50´s diner -tyylisillä kahvilapenkeillä. Jukeboxissa soi vanhat biisit, muun muassa Amuletin "Suomen Chicago".


Päiväkirjansivu, johon oli talletettu serpentiini, jolla "Löysä" oli heittänyt kirjoittajaa ja massivisin koroin varustetut kengät olivat minusta hauskimmat roku/poppari-osaston esineet. (Antti Kariston mielenkiintoista muisteloa Lahdesta tuolla. Kariston kirjoituksesta kävi ilmi sekin, mikä oli teinareissa mainittu "Kesti" - Kestigrilli nykyisen Teerenpelin paikalla.


Mittakaavaa saa tuosta lehdestä, joka on suunnilleen Iltsun kokoinen.

Moottoripyöräosiossahan on vaikka minkälaisia harvinaisuuksia, Indian bikeseja ja japanilainen Rikuo. (Kuva Teutul-seniorista Rikuon selässä). En minä niistä mitään ymmärrä, mutta olen antanut muiden kertoa itselleni. Ja saimme Rikulta inspiraatiota tulla toistekin, sillä näyttelyä ollaan uusimassa ja museo tulee piankin näkymään taas medioissa - Amerikan suurlähettiläs Bruce Oreck on tulossa ja Berliinin muuri murtuu vielä kerran... Kesän burgerilistakin täytyy tietenkin käydä kokeilemassa!

Esikoinen ihastui ylelliseen "puuterihuoneeseen", jossa oli Sokoksen tarjoamat hajuvedetkin vierailijan käyttöön. Ah, mitä palvelua.




torstai 27. helmikuuta 2014

Fossum ja lankku

Joku ilmoitteli facebookissa lankkuilevansa seuraavat 31 päivää. Voisi vaikka itsekin. Olkoon osa alkavaa malttimaaliskuuta. Vaikka paremmin haaste sopisi tietysti lokakuuhun, jos tässä noudattelisi alkukirjainkaavaa: tippaleivätön tammikuu, hillomunkiton helmikuu, mangomeloniton maaliskuu...

Haaste alkaa helpolla kahdellakymmenellä sekunnilla. Saa nähdä, pystynkö loppupään neljään ja puoleen minuuttiin lainkaan. Ei voi tietää, kun ei ole koskaan kokeillut.

Tällaista tänään.


Liittyköön päivän toinen asia alkukirjaimellisesti helmikuuhun - tai oikeastaan F niin kuin februar! Aloitin eilen illalla Karin Fossumin kirjan Varoitus. Sen jälkeen ei ole tahtonut muuta ehtiä tekemään kuin lukea.

Kirja alkaa leppeän aurinkoisesta ja rakkauden täyttämästä perhekuvasta, jossa vauva nukkuu vaahteran alla, äiti tekee herkullista piirakkaa keittiössä ja odottelee isää kotiin töistä. Tunnelma muuttuu kuitenkin pian ja muutoksen pystyy aavistamaan jo ennen tapahtumien alkuryöpsähdystä. Tekee mieli huutaa päähenkilöille "Varokaa!" samaan tapaan kuin klassisissa kauhufilmeissä tietää, että kohta alkaa tapahtua, kun joku henkilöistä menee yksin pimeälle pihalle, kellariin tai metsään.

Karin Fossum kuvailee uskottavasti syrjäytynyttä kaveria, joka alkaa häiriköidä sattumanvaraisesti valittujen uhrien elämää pienin, mutta perusturvallisuutta järkyttävin keinoin. On pakko ihailla Karinin kekseliäisyyttä ja tapaa, jolla hän vie lukijan mukaansa tekijän vinksahtaneeseen maailmaan. Tekijä on ihminen, jonka elämässä meni jokin pahasti pieleen. Ehkä osa Karin Fossumin eläytymiskyvystä liittyy siihen, että hän on itse kokenut murhan tuttavapiirissään ja tuntenut tekijän (lähde). Olen aiemmin lukenut Fossumin kirjan Rakas Poona ja huomasin juuri, että Fossumeita on monta vielä lukematta. Tiedänpä, mitä haen seuraavaksi kirjastosta.

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Hylättyä nähtävää Berliinissä

Jotain mielikuvitusta herättävää ja kiehtovaa Berliinissä on. Viimeisimmässä Der Kommissarissa [äännetään voimakkaasti painottaen ja samalla merkitsevästi miestä katsoen - se kun tietää ne Julmahuvin Die Kühe-sketsit - jos ette tiedä, käykää tuolla] seikkailtiin Berliner-Spreeparkissa, DDR:n ainoassa pysyvässä huvipuistossa. Siellä se yhä edelleen odottaa hylättyine dinosauruksineen ja osin laitteineenkin uutta tulemista. Jotain henkiinherätysyrityksiä on ollut ja alueelle järjestetään jo opastettuja kierroksia ja Facebookissa on nostalgiasivut vanhalle DDR:n aikaiselle VEB Kulturpark Berlin (1969-1991) kuin myös yhteisö Berliner-Spreepark Plänterwald.  

Kuva: Carsten Pietzsch CC 3.0
Tässä vierailukohde niille, jotka ovat jo Berliinistä "kaiken" nähneet. Vaikka ei sellaisia turisteja taida edes olla, jotka kaiken olisivat nähneet, sillä en minäkään ole kaikkea Lahdesta saatikka Helsingistä nähnyt. Lahdessa suunnittelen ensi kesäksi hautausmaakierrosta, Helsingissä voisin kierrellä Toven jalanjäljissä. Ainakin haluan käydä Dagmarinkadulla katsomassa, löydänkö Arbiksen seinäfreskoista muumihahmot.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Oi teinari!

Tänään kävimme miehen kanssa pikaisesti ihastelemassa Roku vai poppari? -näyttelyä Lahden taidemuseossa. Vaikka näyttely sijoittuu enemmänkin meidän lapsuuteemme kuin nuoruusikään, oli näyttelyssä runsaasti kotoisan tuttua. Oi, melkein tuollainen päiväpeitto minulla oli! Ja äidillä oli tuollaisesta kankaasta mekko! Ja noita isoja laseja ja leveitä lahkeita ja muovihelmiä ja ja ja.



Mopot, autot, bensan haju. Sukelsin hajumuistin kyydissä suoraan lapsuuden kesiin, jolloin automatkaan liittyi kiinteästi bensan ja öljyn käry, kuuma mutkainen hiekkatie ja oksennuspussi.


Ja Teinari - sellainen oli minullakin vielä 80-luvulla. Esilläolevissa kalentereissa oli kirjoiteltu nuoren tärkeitä juttuja: "Kariniemen jäärata-ajot (olin), lintsattii jäällä kolme tuntii (melkein), yhes salaises paikas, Kestissä, Tipalan konvassa Wille Katz, Rauni Pekkala), koko ilta kotona, Pepe oli illalla meillä, Hilulla kahvilla ja telkkaria katsomassa, Yhteiskoulun konvassa (surkee konva), koetuloksia 5- ja 8 väliltä. Melkein nolotti katsella merkintöjä - ihan kuin olisi luvatta lukenut toisen päiväkirjaa... Mikä mahtoi olla se salainen paikka?! Jäi vähän askarruttamaan.



Missähän minun Teinarini mahtavat olla? Onko teillä tällaisia muistoaarteita tallella?

Näyttelyn toinen osa Niemen moottoripyörämuseossa on vielä katsomatta. Lisää näyttelystä YLEllä. Mietimme näyttelyn jälkeen, että kymmenen vuoden päästä käymme varmaan ihastelemassa omaa nuoruuttamme näyttelyssä Punkkari vai teddy? Ja siihen mennessä pitää varmaan kaivaa ne omat Teinarit ja nuoruusvaatteet vanhempien kodin vintiltä.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Ei voittoa...

Kurkkupastilleja poskeen, kuppi teetä ja Hakekaa kätilö Yle Areenalta, sillä digiboksille tallennus epäonnistui. Pastillirasian päällä lukee LÄTKÄARPA ja kannen aukaistuani minulle ilkkuu teksti Ei voittoa. Toivottavasti tämä ei viittaa tämän päivän matsiin.


Puro, Suhonen ja Turunen valistivat minua lisää aiheesta ruuanvalmistus. Luin syitä siihen, miksi suurin osa ruoka-aineista on kypsennettävä ennen syöntiä. Neljäs kohta ei ole kovin ruokahalua herättävä...
4) Joissakin ruoka-aineissa voi raakoina olla vahingollisia bakteereja (taudinsiemeniä), myrkkyjä tai loiseläinten toukkia. Nämä kuolevat kypsennettäessä. (Puro, Suhonen ja Turunen: Kotini työt ja talous II Kodin ruokatalous -kirjasta 1960, Osakeyhtiö Valistus, Helsinki, s. 53)
Tottahan tuo on, mutta silti puistattaa. Yhä edelleen pitää muistaa, että Suomessa esiintyy lapamatoa, jonka voi saada huonosti kypsennetystä hauesta, ahvenesta, kiiskestä tai mateesta (lähde).

Päivitin eilen The Walk -sovelluksen. Sinne on nyt tulleet luvatut kvaziljoonaa kävelyä ja tarinan jatko. Olinkin jo ehtinyt kävellä kaikki vanhat tehtävät loppuun jo viikko sitten. Täytyy vaan ensin odotella tämä kurkkukipu pois, ennen kuin alan taas reippailla.

Peukkuja Suomelle jääkiekkoon!


Malttikuu alkaa Limbbulla

Poikkesin eilen pikaisesti kahvilla ja Limbbun cookiella. Herkuton sai jäädä hetkeksi, sillä kurkku oli edelleen kipeä, mutta loma sentään alkoi. Eikä tiukka pipo kiristä tätä päätä. Annan kuitenkin itselleni rangaistukseksi lipaston päällisen siivoamisen. Se on win-win minun mielestäni. Jos haluatte yrittää pysyttää minua herkuttomalla ja langettaa muita kaameita rangaistuksia tulevien lipsahdusten varalle, voitte tehdä sen kommenttiosiossa. Vaikka oikeastaan en ole edes herkutellut, kun söin Limbbua, vai mitä?!

Härmän SnackPointin rasvamontussa ;) Sochissa kurlataan.

Kasvava malttikuu

Mitä Herkuttoman Helmikuun jälkeen sitten? Mokkapalaton Maaliskuu? No ei kuitenkaan, vaikka se olisikin helppo toteuttaa. Seuraava kuu olkoon Malttikuu ja  Limbbun Cookie ensimmäinen askel maltillisen puolelle: herkuttelen korkeintaan kerran viikossa ja silloinkin maltilla. Ja jos meinaa lipsua Massutuskuuksi, paukkukoon joku sopiva seuraus: pihavajan raivaus, kompostin tyhjennys, eteisen kaapin laihdutus tai jotain muuta. Herkuton kuu on mennyt sen verran hienosti, että uskallan ennustaa, ettei moneenkaan rangaistussessioon tarvitse ruveta.

Pieni luvattu katsaus Puron, Suhosen ja Turusen (1960) mietteisiin ravinnosta.
On edullisinta, jos saat n. 2/3 päivän lämmöntarpeesta hiilihydraateista ja loput puoliksi rasvasta, puoliksi valkuaisaineista. (ss. 180-181)
Ravitsemussuositukset ovat hieman muuttuneet 1950-luvulta, jolloin tuo kirja on kirjoitettu. Uusimmat suositukset julkaistiin vuoden alussa. Niihin voi tutustua Suomen Ravitsemusneuvottelukunnan sivuilla.

Päivittäinen kokonaisenergiansaanti prosenteissa (suositus).


1960 (kirjasta)
1987
1998
2005
2014
Hiilihydraatit
2/3 n. 67%
yli 50%
55-60%
50-60%
45-60%
Proteiinit
1/6 n. 16,5%
12-15%
10-15%
10-20%
10-20%
Rasva
1/6 n. 16,5%
alle 30%
30%
25-35%
25-40%


 Koska kirjan suosituksissa ei puhuta rasvan laadusta osuuksissa, en ole tähän erotellut hyvälaatuisen rasvan osuutta, sen voitte itse tarkistaa tuolta. Silti minua ihmetyttää, miksi rasvan määrä on noussut suosituksissa 1960-luvulta noinkin paljon? Ja eikö meillä ole vallalla sellainen yleinen käsitys, että ennen on syöty rasvaista ruokaa? Ehkä on syötykin, mutta ainakaan ei ole suositeltu syötäväksi paljon rasvaa.

Kirjassa todetaan rasvojen laadusta seuraavaa:
Arvokkaaimpia ovat ne rasvat, jotka sisältävät vitamiineja. Tärkeimmät niistä ovat voi ja kalan rasva, etenkin kalanmaksaöljy. Sianrasva ei sisällä vitamiineja, talissa niitä on aivan vähän. Margariinikin on vitamiiniton rasva, vaikka sillä muuten on sama ravintoarvo kuin voilla. Kaupassa on kuitenkin myös keinotekoisesti vitaminoitua margariinia. (s. 122)

Tarkoitus ei ole avata tässä mitään rasvasotaa, ihmettelen vain.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Tuuttu tipee...

Mulla on vähän tuuttu tipee, mikä on paha juttu, kun just olis loma tulollaan. Tuuttu tipee on meidän perheen omaa sanavarastoa, sillä nuoremmalta puuttui aikanaan koo ja ärrä ja muutama muukin kirjain. Jotkut sanat olivat kieltämättä eksoottisia korvautuvien k- ja r-kirjainten ja vähän muidenkin kirjainvaihdosten takia. Esimerkiksi Taavevaavitessi ei kyllä olisi auennut ilman kontekstia: pöydällä olevaa Karnevaalikeksi-pakettia.

Itselläni oli pienenä puheterapeutin mukaan vähän pehmeä ärrrä ja kävin muutaman kerran lukemassa terapeutille sanoja - ruisleipä on jäänyt mieleen niistä sanoista. "Ärrän kierrän ympäri orren, ässän pistän taskuun" ja "Vesihiisi sihisi hississä." loruttivat vanhempani ja taisi auttaa niin loruttelut kuin ruisleivän lukeminenkin. Toiseksi nuorimmalla sisarellani oli pienenä "ranskalainen ärrä". Taas pääsi puheterapeutti töihin, mutta ärrä korjaantui kai enemmän itsekseen kuin terapian takia, se kun oli siskoni mielestä hieno ja hänen ikioma erikoispiirteensä. Mietinkin myöhemmin kieliä oppiessani, miten siskoni ärrä kelpaisi sellaisenaan monessa paikassa ihan Euroopassakin. Ranskan lisäksi vaikka Skånessa, jossa sitä varmaan pitäisi jopa voimistaa. Saksassakin on erilaisia r-kirjaimia eri alueilla.

Mutta takaisin kurkkukipuun. Puron, Suhosen ja Turusen Kotini työt ja talous II Kodin ruokatalous -kirjasta (1960, Osakeyhtiö Valistus, Helsinki) löytyy selitys tähän uhkaavaan sairastumisoloon:  "Kun kevättalvella olemme väsyneitä, velttoja ja pahantuulisia, johtuu sekin usein ravinnosta. Niin myös alttius sairastua vilustumistauteihin." Täytyypä alkaa miettiä korjaavaa liikettä ravintoasioihin. Tutkin, mitä Puro, Suhonen ja Turunen suositttelevat ja palaan asiaan tuonnempana.










tiistai 18. helmikuuta 2014

Ei niin positiivinen postaus

Elämä on.

Eilen ilahduin työmatkalla iloisesta luminaamasta puun kyljessä.


Sitten mietin ystävää sairaalaan katsomaan mennessä sitä, miten siellä on tullut käytyä jo toiseen kertaan lyhyen ajan sisällä. Sairaalat tuovat ikäviä muistoja pintaan ja valitettavasti uudet kokemukset eivät kaikki edelleenkään ole positiivisia. 

Tervetuloa terveydenhoitohenkilökunnalle suunnatulle simulaatiokurssille Päivä potilaana


Kurssin alkukarsinta: osallistuja istutetaan odotushuoneeseen epämukavasti kipeä paikka kovaa tuolinreunaa vasten useamman tunnin ajaksi ajankulunaan puolitoista vuotta vanhat bakteeripeitteiset naistenlehdet ja mustavalkoiset suomalaiset elokuvat. Vieressä istuu kaikenlaisista tartuntataudeista kärsiviä odottajia erittämässä ja pärskimässä. Samassa odotushuoneessa on myös sinne unohtunut pyörätuolivanhus, joka näyttäisi paremminkin kuuluvan petiin makaamaan. Vanhusta ei kukaan käy katsomassa koko odotusaikana; ei tarjoamassa vettä, ei kysymässä vessatarpeita. Toisen vanhuksen vessatoiveisiin vastataan "Ei ole aikaa, päästä allesi, kyllä me sitten vaihdetaan". Odotuksen katkaisee satunnainen potilaskuljetus, jonka yhteydessä kurssilainen joutuu tahtomattaan kuulemaan kuljetettavan potilaan diagnoosista ja vaivoista. Nämä kokemukset ennakoivat kurssilaisen omia tulevia vaiheita, joten niistä kannattaa tehdä muistiinpanoja. Kaikkiin odottajan kysymyksiin vastataan tylysti. Käytössä on triage, joten vaikka haavat jo mätisivät, tulee ulko-ovesta tuoreita potilaita virtana ohi, sillä heillä on lasia jalkapohjassa ja sauvat. Elleivät kurssilaisen aivot kestä turruttavia juoruja toissavuoden häistä ja vauvoista, ellei hän kestä ajatella vanhusta (mistä tämä tuli ja lähteekö milloinkaan eteenpäin) tai ei ymmärrä olla kyseenalaistamatta kaikkivaltiaan portinvartijahenkilön päätösvaltaa, hän ei läpäise karsintaa, eikä pääse varsinaiselle kurssille.

Kurssin testisimulaatio: kurssilaiselle tehdään niukka, mutta harkittu määrä testejä, joita ei voi suorittaa yhdellä kertaa samassa paikassa. Osassa kurssilainen pääsee riisumaan paikkojaan paljaiksi, kunhan on ensin selvinnyt arvauskokeesta, mitä pitää riisua, minne asettua ja mihin asentoon. Muutama harhaanjohtava ohje saa kurssilaisen tilanteeseen, jossa hän kiskoo paidan helmaa paljaan takapuolensa peitoksi käytävään avoimen oven luona, jonka jälkeen hänet ehkä armahdetaan jostain taiotulla aamutakilla. 

Vereen liittyvillä testipaikoilla kurssilainen pääsee nauttimaan näytteenottopaikan veritahrakoristeista kalusteilla, sekä syyllistymään vuotamaan jääneistä neulahaavoista, sillä kokematon kurssilainen ei helposti läpäise "Paina tuosta paikasta" -koetta. Pidemmälle selviävät kurssilaiset saavat koetella hermojensa kestävyyttä niin sanotussa verenlorotustestissä, jossa verta otetaan useampi astiallinen aina huolellisesti keskelle astiaa päästäen, niin että valutuksesta syntyy kunnon lorina. Testeistä osa tehdään aukenevien ovien ja viimassa viuhuvien liian pienten oviverhojen iloisessa liehunnassa kurssilaisen yksityisten paikkojen ollessa paljaana. Jos kurssilainen pääsee urologisiin, proktologisiin tai gynekologisiin tutkimuksia, suoritetaan ne paikat auki joko ovelle tai ikkunalle välineitä etukäteen sen kummemmin esittelemättä ja testin aloituksesta kohdetta mitenkään varoittamatta. Tämän osion loppukoe: kurssilaisen tulee saada selville, mistä ja miten testitulokset saa tietää. Kokemattoman kurssilaisen yritykset kilpistyvät testaajien vastakysymyksiin, kuten "Tiedättekö, mistä tulokset saa?"

Kurssin syventävä osuus: Kurssilaiselta riisutaan kaikki identiteetti omien vaatteiden muodossa ja hänet puetaan väripaletin kelmeimpiin väreihin. Vuodepaikka on kalliisti kärsien lunastettu, mutta huonepaikkaa se ei vielä takaa. Sitä kurssilaisen tulee odottaa kärsivällisesti useita tunteja. Viimein huoneessa kurssilaisen vieruskaveriksi taataan kestokuorsaava ja/tai levottomia huuteleva potilas. Huonekaveri saattaa olla myös viimeisen tiensä päätä odotteleva poloinen, jolta käydään tiedustelemassa, elvytetäänkö tämä, jos sellainen tarve sattuisi syntymään. Kurssilaisen huonekaveri katsoo myös taatusti televisiota silloin kun kurssilainen haluaisi nukkua ja päinvastoin. Aamulla kurssilaisen ei anneta nukkua, sillä testiosuutta jatketaan vielä syventävässäkin osiossa. Osa neulalla tehtävistä kokeista tehdään useassa erässä, aina uusi neulanpistos tehden, sillä osa testeistä unohdetaan alkuperäisestä tilauksesta. Kurssilaiselle taataan ravinteikas sairaalaruoka, mutta sen nauttiminen ehkäistään viemällä ruokahalu kemikaaleja ja erilaisia tuskallisia toimia apuna käyttäen. Testimielessä ruuaksi tuodaan muun muassa pohjaan palaneita punajuurilettuja, joita kurssilaisen tulee hoitajan mielestä hyvällä halulla syödä, saahan mustuneet osat raaputettua pois. Myös hiussattumat kuuluvat kurssilaisen annoslautaselle. Jos kurssilaisen omaiset tuovat suklaata, muistuttavat hoitajat syyllistäen siitä, että suklaa ei ole toipilaan ruokaa. 

Kurssin arviointi: Jos kurssilainen pystyy osiot läpikäytyään vilpittömästi puhekumppaniaan silmiin katsoen sanomaan, että on kärsimyksissään jalostunut ja muuttunut paremmaksi ihmiseksi, hän läpäisee kurssin kiittävin arvosanoin. Kurssilainen, joka jää hautomaan kokemuksiaan ja kirjoittaa niistä blogissaan, saa tyydyttävän arvosanan. Kurssilainen, joka purkaa pahan olonsa hoitavaan henkilökuntaan suullisesti tai fyysisesti palaa kurssin alkukarsintavaiheeseen.


P.S. Ystävä tulee entistä ehommaksi ja elämä jatkuu, se on ehdottomasti iloinen asia. Mutta toivoisin, ettei tarvitsisi sairaalaan toviin mennä. Pysykää ihmiset ehjinä ja terveinä!

maanantai 17. helmikuuta 2014

Kaikkien aikojen alhaisin

Mitä tekee huoltojoukoiksi lähtenyt vanhempi All Time Low:n  keikalla?

1) Nauttii Hesan esteettisistä ja herkullisista anneista ennen keikkaa. Jälkikasvu haluaa tietenkin mieluummin hytistä jonossa - koska hyvät paikat!

Suloisia marenkiukkoja Kanniston leipomon ikkunassa

2) Yrittää pysyä mukana Suomi-Kanada-matsin tilanteessa. Huonolla menestyksellä tosin, sillä netti pätkii rajusti.


3) Lukee kirjaa.

Lukeva vanhempi ei liity minuun mitenkään, siksi taiteellinen sumennus.
4) Miettii, olisiko veden hinnasta aihetta uudeksi Watergateksi...


5) Harrastaa sana-assosiaatioita keikkajulisteiden äärellä. Hm, infected mushrooms... Kill the noise! -Kyllä! Miksi pitää soittaa niin kovaa, että bassot tutisevat läpi kropan?



6) Nauttii tietenkin keikastakin. Wikipedian perusteella äitikin voi tietää, että Blitz Kidz on kotoisin Englannista ja edustaa alternative rockia ja että All time low Baltimoresta, kaikkien aikojen ala-arvoisimpien lavajuttujen lisäksi (Gatorade from nipples... siis hei ihan totta), edustaa pop punkkia.

Lämppäri Blitz Kidz

All Time Low



 Kivaa oli, älkää muuta luulko! Eniten ilahdutti tietenkin se, kuinka mukavaa jälkikasvulla oli.



lauantai 15. helmikuuta 2014

Terve koskikara!

Taas piti rientää kävelylenkille the Walk-sovelluksen keräilyhaasteen takia. Menomatkalla sain vielä piristävää seuraa pikku joen varrella. Siellä hyppelehti koskikara sulassa paikassa välillä vedessä ruokaa etsimässä välillä lumipenkalla tähystämässä. Suomessa talvella esiintyvät yksilät ovat luultavasti Norjasta täällä talvehtimassa. Hyvissä ajoin ennen västäräkkien tuloa siirtyvät karat pois niiden tieltä. Siitä kertoo tarina, jonka mukaan karalla ja västäräkillä olisi ollut kinaa ja västäräkki olisi tönäissyt karan veteen, niin että se melkein hukkui. Sen jälkeen linnut eivät ole samaan aikaan joella näyttäytyneet (lähde).




Walkin haaste meni pieleen kaupassa poikkeamisen takia. Paluumatkalla painava reppu hidasti käyntiä sen verran, että sovellus ei kaikkea kävelyä rekisteröinyt. Kun jäljellä olisi ollut 22 minuuttia tehtävää, oli aikaa sen suorittamiseen enää 20 minuuttia. No, kävelin joka tapauksessa puolitoista tuntia kaiken kaikkiaan. Järven jäällä oli pilkkijöitä ja kävelijöitä. Hieman on harmaata, mutta selvästikin keväistä!



Alien puskee pesukoneesta

Lauantain nimitys pohjaa muinaisruotsin kylpyä tarkoittavaan sanaan. Elof Hellquistin Svensk etymologisk ordbokin (1922) mukaan lördag-sanan taustalla on muinaisruotsin lögh -bad, badvatten sekä islannin samanmerkityksinen laugh. Myös islannissa laugardagr ja tanskassa løgerdag, lørdag on ollut kylpypäivä. Nykypäivänä pesulle pääsee vaikka monta kertaa päivässä. Edes perinteiseksi pyykkipäiväksi ei pelkkä lauantai enää riitä. Sen verran paljon syntyy pyykkiä viikon aikana.

Meillä on pyykkipäivät nyt kuitenkin peruttu. Pesukoneemme on tilassa, joka saa Alien-elokuvan elävästi mieleeni.

Alien-vauva pesukoneessamme?

Vastapaino oli päässyt kiinnikkeistään, jotka olivat kiinni pulteilla osassa, joka oli muovia (!).
Pakko murmuttaa turhautuneena nykyaikaisesta tuotteenvalmistuksesta. Meillä on rikkoutunut useampikin laite strategisesta kohtaa, joka on valmistettu muovista (!). Esimerkiksi lujasta metallista valmistettu pyykkitelineemme on varustettu - yllätys, yllätys -  muovisin hyllynkannatinkoukuin. Sanomattakin on selvää, että koukuista hajosi ensimmäinen jo lyhyen käytön jälkeen. Samoin keittiön roskakaapin metallisen kiskomekaniikan kestävyys pohjasi pienen muovisen nipukan kestävyyteen - no ei tietenkään kestänyt. Argh!

Petollisesti metalliseksi naamioitu muovinen hyllykoukku. 

Viime aikoina eivät laitteet ole kestäneet edes takuuaikaansa loppuun saakka. Maailma hukkuu tavaraan ja lisää sutta ja sekundaa syydetään markkinoille. Kuluttaja ei voi ostaessaan tietää näitä heikkoja lenkkejä laitteissaan ja on laitevaihdon suossa. Pitääkö kohta palata pyykkilautaan tai käydä joella hakkaamassa kartulla paitoja puhtaaksi?

Vielä on pakko kertoa teille tämän päivän ajatusvirran kulkua. Ostin eilen lauantaimakkaraa, sillä siitä tulee niin lapsuus mieleen! Tänään mietin lauantai-päivän etymologian lisäksi myös lauantaimakkaran nimen historiaa. Jos teitäkin kiinnostaa - ja miksi ei kiinnostaisi - voitte käydä lukemassa suomen kielen professori Kaisa Häkkisen vastauksen Tiede-lehdestä.

Tuo etymologinen kirja on muuten 
mitä mielenkiintoisin
 ja sitä pääsee selaamaan 
Runeberg-projektin ansiosta täällä.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Hyvät ystävät!

Oikeastaan on ollut ystäväpöhinää ja muutaman päivän ajan. Työpaikalla saatiin alkuviikosta salaiset ystävät ja on ollut kiva saada pikku ylläreitä, muun muassa kukkia työpöydälle. Missä ihmeen välissä ne sinne tupsahtivat?! Suurin osan tästä varsinaisesta päivästä meni halipassien merkeissä. Ei meinannut välillä kahville päästä, kun piti pysähtyä halimaan.

Töistä lähtiessä sitten ystävänpäivähumu jo hellitti. Hain uudet kävelykengät työmatkoja varten, sillä vanhat haisevat kissanpissalle - eikä meillä edes ole kissaa! Sitten pikainen kirjastokäynti. Tarkoitus oli kävellä kirjastolta jonkin matkaa kotia kohti ja hypätä sopivaan bussiin. Vähän jo laiskotti - kenkäpussi painoi käsissä ja kirjastokirjat repussa. Kävi kuitenkin klassiset: Arvelin osuvani eräälle pysäkille sopivasti bussin tuloon. Olin parinkymmenen metrin päässä, kun bussi humahti ohi. No, seuraavaan bussiin olisi puoli tuntia. Ja puolessa tunnissa ehtii kävellä niin pitkälle, että en kyllä raaski enää bussia maksaa lopusta matkaa. Niinpä sitten kävelin kotiin asti. Hartiat olivat juntturassa ja liian kuuma talvitakki hiosti selkää. Mutta päivän liikunnat on suoritettu! 

Vielä yksi ystävänpäiväylläri tuli iltapäivällä mieheltä:


Osasi rakas ottaa huomioon Herkuttoman Helmikuunkin. Kurr!

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Tavallista vaan

Herkuton helmikuu sujuu omalla painollaan. Yksillä synttäreillä kyllä söin täytekakkua ja vieraisilla kääretorttua, mutta ne ovat olleet ainoat poikkeamat, enkä niistä stressaa. Eilen otin kahvilassa ruisleivän kun toiset söivät mansikkarahkakakkua. Normiarjesssa on helpompaa olla herkutta, juhlat vaativat omaa suunnittelua, mutta koska juhlia ei ole niin paljon kuin arkipäiviä vuodessa, voi juhlaan sallia jonkun herkunkin. Liikunta on pysynyt vähintään neljässä kerrassa viikkoa kohden, niin kuin vuoden alussa itselleni lupasin. Ainoastaan viikko sitten, kun vietin läheisen kanssa pari iltapäivää sairaalassa, päätin antaa itselleni armoa. Jotkut asiat vain menevät kaiken muun edelle. Nyt on kaikki taas hyvin ja ehtii lenkille.

Toiseen on lupa tukeutua.

The Walk-sovellus ajoi minut tänään ajoissa ylös. Minulla oli kesken eilen aloitettu haaste, jossa kävellään itse piirretty reitti ja kerätään talteen 25 asiaa. Aikaa suorittamiseen on 24 tuntia ja eilisen reitin kävelyyn meni 128 minuuttia. Eiliseltä jäi suorittamista aamuun vielä 50 minuuttia. Nousin sen verran aikaisin, että minulle jäi puolitoista tuntia pelivaraa. Joskus sovellus nimittäin ei kirjaa minuutilleen käveltyä.


The Walkin tarina ei jotenkin ole minua kiinnostanut yhtä paljon kuin Zombies, run! Joskus olen jopa suorittanut vain tehtävän ja jättänyt osat kuuntelematta. Tähän sovellukseen ei tarvitse koko ajan kuulokkeita korville, vaan tarinan voi kuunnella jälkikäteenkin. Tarinan ääniosat aukeavat sitä mukaa, kun ne kävellessä tulevat vastaan, joten joskus voi joutua kävelemään puolikin tuntia, ennen kuin pääset kuulemaan seuraavan osan. Tämä ominaisuus on varmasti vaikuttanut siihen, että The Walk ei tarinana vie mukanaan. Minulle on myös epäselvää, mitä "palkkioita" kävelyä suorittamalla saa. Ilmeisesti palkkio on vain tuo "Shooting star"-mitali. Minusta olisi hauskempaa, jos palkkioksi aukeaisi vaikka uusia tehtäviä suoritettavaksi. No, joka tapauksessa The Walk on kuitenkin mielenkiintoisempi kuin pelkkä askelmittari!



perjantai 7. helmikuuta 2014

Kulissien takana ja edessä

Mukavan monipuolinen työpaikan virkistysilta takana. Santa Fén Lamb Salad oli herkullinen: karitsan sisäfileetä, chili-cashewpähkinöitä, salaattia, punasipulia, aurinkokuivattua tomaattia, aurinkopestoa sekä jogurttikastiketta.


Ilta jatkui kulissien takana. Pääsimme tutustumaan Lahden kaupunginteatteriin näyttämön toiselta puolelta, kulissipajasta ja puvustamosta. Olen joskus ollut samanlaisella kierroksella Upsalan kaupunginteatterissa, joka on rakennuksena vanhempi kuin Lahden teatteri. Siellä tuntui koko talo tuoksuvan teatteria. Lahden teatterirakennus on uudempana täysin erilainen kokemus. Lahteen en osaa kuvitella teatterikummitusta.

Aloitimme suurelta Juhani-näyttämöltä, jossa olivat esillä Kun tyttö on hyvä -näytelmän lavasteet; metallisia pukukaappeja ja jääkaappeja. Itse lava tuntui uskomattoman syvältä. Jotain silmää hämäävää mittasuhteissa on, kun näyttämöä ei katsomosta käsin lainkaan näe samalla tavalla.

Kulissirakenteet ovat nurjalta puolelta enimmäkseen metallikehikkoa. 

Toista näistä tapeteista voisin laittaa omallekin seinälleni.

Työpaikkahuumori kukkii täälläkin: oven yläpuolella lukee: "Päihdetyöntekijä" ja Sosiaalitoimen erityispalvelut"

Varmasti aiheellinen varoitus: Vaatteiden puhdistaminen paineilmalla kielletty.
Moppiarmeija odottaa seuraavaa pestiään.

Lavasteverstaasta kiipesimme kauniita verkkoportaita pitkin lavastajan työhuoneeseen,
joka tuntui todella pieneltä lavastetilojen jälkeen.

En osannut mieltää itseäni näyttelijänä kulkemaan kulisseihin. Sen sijaan lumouduin lavastajan työstä ja voisinpa vaihtaa pukusuunnittelijankin kanssa työpaikkoja ihan mielelläni. Lavastaja Minna Välimäki näytti meille paraikaa työn alla olevaa suunnitelmaansa sekä tämän illan näytelmän Vihan jumalan lavastepienoismallia. Olikin mielenkiintoista päästä tuoreeltaan näkemään lavastus toiminnassa. Näytelmän aikana lavastuskin pääsee osaksi näytelmää, mutta käykääpä itse katsomassa, miten! Minna korosti muun muassa sitä, kuinka tärkeää lavastajalle on omata eri historian ajanjaksojen tuntemusta sekä mahdollisimman laajan yleistuntemuksen. Alalle on todella vaikeata päästä: vuosittain Aalto-yliopistoon otetaan neljä uutta lavastuksen opiskelijaa.

Lasipöydän virkaa toimittaa pienoismallissa korurasian kansi. Malli on erittäin tarkasti toteutuneen näköinen.

Takaseinälle heijastettiin ennen näytelmän alkua kuvia pikkupojista, crocseista ynnä muusta aiheeseen sopivasta.

Puvustossa meille esiteltiin eri pukusuunnittelijoiden kädenjälkiä piirroksina ja saimme kuulla, miksi aidot viisikymmentäluvun vaatteet eivät sovellu näytelmäpuvustukseen. Ensinnäkin ihmiset ovat nykyään kookkaampia kuin ennen, toisekseen vanha vaate ei välttämättä kestäisi näytelmäkäytössä. Näytelmän kengät nielevät uskomattoman ison osan puvustusbudjetista, joten itse asuihin jää kolmisen kymppiä. Tämän tietäen ei voi kuin ihailla sitä, mitä illuusioita tuolla rahamäärällä pystytään saamaan aikaan.

Sukkahousuja joka lähtöön - myös miehille!

Itse näytelmä, ranskalaisen Yasmina Rezan Vihan jumala oli pieni, mutta suuri. Neljän näyttelijän voimin aukeni kokonainen ihmissuhteiden moninaisuuden maailma. Tilanne alkaa siitä, että kahden pojan vanhemmat ovat kokoontuneet toisen kotiin selvittelemään poikien välistä riitaa. Alussa ollaan sivistyneen aikuisia ja valmiita sovittelemaan. Vähitellen tilanne kuitenkin karkaa käsistä ja mielestäni näyttelijät osasivat upeasti kaasutella pidäkkeistä irti. Monia elämäntotuuksia lauottiin, niin miehet naisista kuin päinvastoinkin. Samoin vanhemmuutta avattiin. Kuluttavatko lapset vanhempansa loppuun pikkuhiljaa hiertämällä? Onko jyrsijäkammoinen isä murhaaja laskettuaan tyttärensä rakkaan hamsterin vapaaksi kadulle?  Yhteiskuntakritiikkiinkin ulotutn toisen isän työpuheluiden kautta, mutta se aspekti kiinnosti minua huomattavasti vähemmän kuin ihmisyys ja ihmisten väliset jännitteet. Voin suositella näytelmää lämpimästi!

Vinkkaanpa vielä teatterin aulatiloissa olevasta puvuston näyttelystä.




lauantai 1. helmikuuta 2014

Enää 5 kuvaa kesään

Tulivat ne lumetkin viimein sieltä kuviin. Tänään jopa kolailtiin vähän auton paikkaa.


 Helmikuu alkaa pirteissä tunnelmissa liikuntalupausta pidellen ja herkkupuolta hellittäen. Jos homma sujuu, on tulossa ihan vaan Herkuton Helmikuu, jos taas vaikeaa, voi tuntua Herkuttomalta Hel....mikuulta. 

Olin joskus opiskelija-aikoihin kokonaisen puoli vuotta herkuttomalla: ei sipsejä, karkkia, pullaa, viineriä - rahaa säästyi ja olo oli kaikin puolin hyvä. Jopa joulu sujui ilman piparia ja suklaata. Sitten tuli Runebergin päivä ja kaveri houkutteli Pähviöön. Ei nyt yksi torttu lakkoa kaada! Seuraavaksi vuorossa laskiainen. Onhan sun nyt edes yksi laskiaispulla syötävä! No, syödyksi tuli ja lakko loppui. Tänä vuonna olen ennakoinut laskiaispullan jo viime viikolla. Runebergin torttu saa jäädä syömättäkin, sen ei ole niin väliä.

Tällaisilla tunnelmilla helmikuuhun, entäpä siellä?