torstai 31. lokakuuta 2013

Miten viesti säilyisi 10 000 vuotta?

Luin viimeinkin loppuun Arika Okrentin kirjan In the Land of Invented Languages. Välttämättä ei ensioletuksena ole, että tulisi hihitelleeksi kielitieteellisen opuksen äärellä, mutta minua nauratti ainakin Okrentin peri-inhimillinen halu löytää John Wilkinsin universumin hierarkiasta käsite "paska". Wilkinsiä oli häirinnyt luonnollisissa kielissä se, että vaikkapa sana koira ei kerro, mikä koira on. Wilkinsin järjestelmässä koira löytyy kategoriasta pedot - alakategoriasta pitkänmuotoisen-pään-omaavat, ala-alakategoriasta isompi laji, tunnettu mukautuvuudestaan. No, paskan selitys on Wilkinsin kategorioiden mukaan Liike - ulostus - isommista osista muodostuva - oksentamisen vastakohta.

Ei tähän nyt sentään paskan kuvaa viitsi laittaa... Kuvan lähde Flickr, ETersigni
Läheskään kaikki keinotekoiset kielet eivät ole säilyneet käytössä, Okrentin kirjassakin on valikoitu viiden sadan kielen luettelo lopussa. Kielistä ja niiden keksijöistä, aina Hildegard bingeniläisestä lähtien, voi lukea lisää sivuilla inthelandofinventedlanguages.com. Minua ilahdutti kuitenkin, kun sattumalta löysin ihan suomalaiset Papunetin sivut, joilta löytyy Bliss-kielisiä harjoituksia ja tarinoita. Blissymbolics on alunperin itävaltalaissyntyisen Charles Blissin elämäntyö; kuvasymbolikieli, joka löysi käyttötarkoituksen sellaisten lasten ja nuorten kanssa kommunikoidessa, joilta puuttuu puhuttu kieli ja jotka eivät pysty viittomaan. Kieli ei kuitenkaan ole saanut maailmanlaajuisesti kovin laajaa käyttäjäkuntaa, mutta sillä on tukenaan kansainvälinen järjestö, Blissymbolics Communication International.

Ihmisten luomien kielten maailma on haastava aihepiiri ja kielten rakenteiden kuvailussa täytyy väistämättä käyttää paljon kielitiedettä. Kirja oli siis paikoitellen melkoista aivojumppaa. Mutta miten riemuissani olinkaan, kun oivalsin muutamia juttuja. Ja siitäkin olin riemuissani, kun en kaikkea oivaltanutkaan.

Minua jäi kiinnostamaan muun muassa se kielellinen problematiikka, jonka ydinjätteiden hautaaminen maaperään saa aikaan. Alue pitäisi merkitä jotenkin tulevia sukupolvia varten ja varoitusten säilyä ymmärrettävänä kymmenen tuhannen vuoden ajan. SemiootikkoThomas Sebeok sai Office of Nuclear Waste Isolationilta tehtäväkseen pohtia tätä ongelmaa. Ensinnäkin alue tietenkin pitäisi merkitä kaikilla tunnetuilla kielillä kirjoitetuin varoituksin sekä kaikenlaisilla kuvallisilla symboleilla sekä sisältää teknisiä selostuksia matemaattisin kaavoin. Kaikista eri merkitsemistavoista huolimatta saattaisi viestin merkitys unohtua. Sen vuoksi Sebeok ehdotti "metaviestin" luomista, jossa vedottaisiin tuleviin polviin, että ne koodaisivat kaikki viestit uudelleen ottaen huomioon kielten ja merkkikielten muutokset. Siltikin saattaisi käydä niin, että tulevat sukupolvet jättäisivät varoitusten uusimisen tekemättä.  Sebeokin mielestä olisi varmuuden vuoksi luotava jonkinlainen taikausko tai tabu vaarallisista paikoista, jota eräänlainen papisto välittäisi.
An "atomic priesthood", a group of scientists entrusted with the true reasons for the danger, "would be charged with the added responsibility of seeing to it that our behest, as embodied in the cumulative sequence of metamessages, is to be heeded... with perhaps the veiled threat that to ignore the mandate would be tantamount to inviting some sort of supernatural retribution." (Okrent, 2010, s. 261)
Vaikka tuo "papisto" unohtaisikin alkuperäisen syyn olemassaololleen, olisi toivoa, että se säilyttäisi jossakin muodossa auktoriteettinsa ja sisäisen vastuuntuntonsa viedä kansanperinnettä eteenpäin.

Mitä meistä ikinä jääkään jäljelle, ei välttämättä säily ikuisesti tulevaisuudessa ymmärrettävässä muodossa. Kieliä katoaa, kirjoitusmuodot saattavat muuttua suurestikin. Pari esimerkkiä: Faistoksen kiekon merkinnät ja Rongorongo-kirjoitus ovat muun muassa sellaisia vanhoja kirjoituksia, joita ei ole kyetty tulkitsemaan. Kielitieteellistä teosta luin, mutta suurten elämänkysymysten äärelle päädyin. Kuka olisi arvannut.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Viveca Steniä kasapäin

Työkaveri lainasi minulle Viveca Stenin dekkarisarjan kolmannen kirjan I grunden utan skuld (2010), alkuperäiskielellä vieläpä. Innostuin kovasti, sillä Viveca oli minulle uusi tuttavuus. Olen kyllä lukenut niin Osloon, Gotlantiin kuin Marstrandiinkin sijoittuvia dekkareita, Ystadista ja Tukholmasta puhumattakaan, mutta nyt pääsin tutustumaan Tukholman saariston Sandhamniin, sen historiaan ja maisemiin. Kolmannessa dekkarissa liikutaan nykyhetken ja 1800-luvun lopun välillä nivoen kohtalot kummastakin ajanjaksosta lopulta yhteen. Etenkin historiallisia osuuksia odotin suunnattomasti, ne olivat elämän makuista tekstiä.




Rakastan nimenomaan sellaisia dekkareita, joihin on rakennettu kokonainen maailma itse murhamysteerin lisäksi. Rikos on pulmapähkinä, jota lukiessani yritän ratkoa, ja eniten minua ilahduttavat ne kirjat, joissa todella joutuu pähkäilemään henkilöiden suhteita toisiinsa ja muistamaan kaiken, mitä on kerrottu.

Pidän siitä, että kaikki henkilöt, niin rikolliset, sivulliset kuin viranomaisetkin ovat inhimillisiä, todentuntuisia ihmisiä. Heidät kuvaillaan niin tarkasti, että voisin kuvitella heidät eteeni kaupan kassalle. He myös vanhenevat tarinoiden myötä. Viimeksimainitussa seikassa piilee tosin se tragedia, että joku päivä on pakko luopua rakkaasta henkilöhahmosta. Hyväksyn sen ja olen valmis sanomaan: Adjö, Beck, adjö Wallander! Det var trevligt att träffas!! Sillä onneksi on mahdollista löytää uusia ihania kirjatuttavuuksia, kuten Viveca Stenin Nora Linden ja Thomas Andreasson.

I grunden utan skuld- kirjasta innostuneena hankin Akateemisesta kirjakaupasta muutkin Viveca Stenin Sandhamn-dekkarit tuoreinta lukuunottamatta. Olen lukenut ensimmäisen kirjan I de lugnaste vatten jo puoliväliin saakka yhdessä hujauksessa ja tuskin maltan odottaa, että voin ahmaista loputkin.

Viveca Sten kuvaa Sandhamnia ja saaristolaiselämän ankaruutta niin elävästi, että olen jo monta kertaa tutkinut aihetta lisää Internetistä. Olen jo monta vuotta haaveillut dekkariaiheisesta Ystadin-matkasta ja näemmä vaarana on pian Sandhamnin matkan päätyvän veivilistalleni (Suom huom. bucket list). Matkaa voisi alkaa suunnitella vaikkapa Viveca Stenin kotisivuilta murhakartan avulla.

Jos joulupukki sattuu lukemaan tämän, niin Psst! Minulle voi tuoda Viveca Stenin I farans riktning (2013)!

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Ruumiin ja mielen ravintoa: osa II Kiasma, eli kolmas kerta toden sanoo

Tällä viikolla olin jo kaksi kertaa ollut vakain aikein menossa Kiasmaan. Ajatusvirheeni vuoksi emme päässeet sinne maanantaina esikoisen kanssa (Muista nyt: museot ovat usein kiinni maanantaisin!), torstain retkellä kuopuksen kanssa taas emme ehtineet muuta kuin shopatashopatashopata. Joten kolmas kerta toden sanoo.

Kyseessä ei ollut uusi näyttely, vaan huippuja Kiasman vuosien varsilta, Kiasma Hits. Sen verran harvoin käymme näköjään Kiasmassa, että ei osunut yhtäkään tuttua teosta vastaan. Kiasmassa käydessäni mietin joka kerta käsitystäni taiteesta. Kysymys nousi mieleen tällä kertaa jo Kiasman etuaukiolla keinulaudan luona. Lauta julistaa nimittäin olevansa taidetta.



Aloitin kierroksen vessasta Vladislav Delayn ääniteoksen parista. Äänicoctail oli sen verran hyvin sekoitettu, että oli vaikeaa erottaa, mistä yksittäisistä elementeistä oli kyse. Luulen tosin kuulleeni vessanvedon, mutta ehkä se oli joku naapurikopin käyttäjä. Vessankäyttäjien äänet lisäsivätkin oman sävynsä ääniteokseen. Ennen varsinaista kierrosta painoin myös kämmeneni marmorilevyyn eli "vieraskirjaan".

En ole inhotaiteen ystävä, joten en vain ymmärrä taidetta siinä, että rintsikat leivotaan pitkoon tai pikkarit piirakkaan (Iiu Susiraja); tarkoitus on herätellä ajatuksia, mutta minulle päällimmäiset ajatukset olivat "Hyi" ja "Äiti on sanonut, ettei ruualla saa leikkiä". Sen sijaan kielelliseen puoleeni vetosivat teokset, joissa taitelija oli opiskellut ranskaa post it -lappujen avulla ja video, jossa opetetaan huonekasville aakkosia: Huonekasville näytettiin vaikkapa M-kirjaintaulua ja toistettiin useaan kertaan "em".

Leikkisään puoleeni vetosi useampikin teos: Yksi niistä oli avaruusolentojen alusta muistuttava Laajentuja (Kimmo Schroderus). Mielikuvissani Laajentuja heräsi eloon ja pyöri metallisia ääniä päästellen pitkin seiniä imaisten ihmisiä mukaansa. Laajentujan ja muita Schroderuksen teoksia voi ihailla tuoltaAivan toisenlaisia, jotenkin hilpeitä, tunnelmia herätti  The Wonderful World of Abstraktion (Jacob Dahlgren) eli värikäs nauhameri, josta saattoi kävellä läpi nauhojen hyväillessä ja saatellessa kulkijaa. Nauhojen ympäröimänä en jännästi nähnytkään kaikkia niitä nauhojen värejä, vaan olin kuin sukelluksissa - näin ennemminkin tummuutta kuin veden alla.

Olin jäänyt hetkeksi nauhojen lumoon ja sillä välin mies ehti livahtaa minulta jonnekin. Löysin hänet erillisestä huoneesta. Himmeästi valaistussa huoneessa oli penkki, kirjoituspöytä sytytettyine lamppuineen, tuoli pöydän edessä, seinällä pöydän takana peili. Katsoin kysyvästi mieheen - mitä, mikä idea tässä huoneessa on? Mies käski minut seisomaan suoraan peilin eteen, katsomaan suoraan peiliin. Ja silloin oivalsin! Minua ei näkynyt peilissä lainkaan! Mitä ihmettä? Olinko muuttunut näkymättömäksi? Vaikka idea paljastuukin helposti (aukko seinässä ja identtisesti sisustettu huone toisella puolella), ei se pilannut elämystä - ihastelin näkymättömyyttäni ja pistin uhkarohkeasti kätenikin peilin "läpi".

Ja sitten vielä syy siihen, että en julkaise täällä yhtäkään Kiasman sisällä ottamistani kuvista. Kuvat ovat omaan käyttööni, enkä halua rikkoa taiteilijoiden tekijänoikeuksia. Tässä linkki Kiasman sivuille valokuvaus-aiheeseen liittyen.

Ruumiin ja mielen ravintoa: osa I Midhill

Eipä siitä mitään tule, kun yrittää yhdistää shoppailua ja kulttuuria. Toisellakin Helsingin-retkellä (kuopuksen kanssa torstaina) jäi Kiasma käymättä. Käytiinpä siellä siis ihan kahdestaan eilen miehen kanssa. Mutta ensin mentiin syömään.

Pidimme Linnanmäen Midhillistä, joten kokeilimme Citykäytävän Midhilliä. Pidin sisustuksesta tietyin varauksin. Kokonaisuus oli jotenkin tehdyn krouvi, mutta kivoja oivalluksia löytyi kyllä. Portaikon seinälle heijastettu villisikojen iloittelu oli hauska yksityiskohta; tosin ei liity mitenkään tarjottavaan ruokaan - villisikaa ei ole listalla. Valkoinen tussikirjoituksin sotkettu kaakeli toi mieleen yleisen vessan, joten se ei herättänyt mielikuvia ravintolaillasta. (Viittausta Citykäytävään en älynnyt, kun en ole helsinkiläinen.) Sen sijaan iso lankkupöytä yläaulassa, naulakkona toimivat pultit seinillä ja Linnanmäeltä tutut peltipurkit olivat mieleen. Ruokalistan kieli meni tyylissään yliyrittämiseksi bursineen (burger), raneineen (ranskalaiset) ja Vai mitä hä?-heittoineen. Sisustuksesta enemmälti Pinkeminencestä.





Tilasin Greenhill-burgerin, sillä oli pakko kokeilla, saako pavuista hyvän purilaispihvin. Mies söi Midhill-burgerin. Minun "Vihermäkeni" oli aavistuksen verran liian suolainen, mutta mehevä ja hyvä muuten. Peukut rapeakuorisesta sämpylästä. Miehen Midhill-purilaisen pihvi oli kuulemma vetinen.




Tunnelma on Midhillissä kaiken kaikkiaan rento, isosti sisustuksen ja henkilökunnan ansiosta. Emme tunteneet olevamme moukkia edes Cokista tilatessamme. Tänne palaamme varmasti kokeilemaan muutakin. Itse söisin seuraavalla kerralla mielelläni esimerkiksi hummeria, joko sinällään tai burgerissa.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Värikkäitä sähkökaappeja II

Jokos olette bonganneet tämän hauskan sähkökaapin Lahden rautatieaseman edestä?



Entäs nämä Lahden vanhan sähkölaitoksen luona? Nyt olen bongannut yhteensä seitsemän erilaista.





maanantai 21. lokakuuta 2013

Matka itään

Tänään vietimme pikku lomaa. Kokeilussa oli ensimmäistä kertaa kahden hengen äiti-tytär matkaseurue. Toinen lapsista saa samanlaisen matkaelämyksen tuonnempana. Esikoinen sai valita kaupungin (Helsinki) ja ohjelman, johon tosin uhkasin liittää kulttuuriosion (mikä sopi esikoiselle). Ensin ajeltiin lentoasemalle Starbucks-kahville ja aamupalalle. Oli jännä istua lentoasemalla ilman sitä pientä lähtöjännitystä mahanpohjassa, ilman matkatavaroita, ilman kiireen tuntua. Kerrankin ehdittiin istua me kaksi ihan kahden ja jutella. Laatuaikaa. Vaikka arkinen yhdessäolon lasten kanssa on tärkeää, on kiva joskus olla ilman arkihössötystä ja arkiaskareita.



Matkan Helsinki-osuus alkoi pienellä suunnittelumokalla: Kiasma jäi käymättä, sillä sehän ei ole auki maanantaisin (laitettiin jälkisuoritettavaksi). No, päätimme sitten suunnata itään - Itikseen. Esikoisella oli lahjakortti New Yorkeriin, joten yksi kohdekin oli jo tiedossa. Itselle en edes katsellut mitään, mutta oli mukavaa miettiä vaatejuttuja tyttären kanssa. Vaatteiden lisäksi tytär hankki iPhoneen kalansilmän, jota anelin testattavakseni. Jos saan, näytän teille tuloksia.

Nälkäkin tuli ja lähti. Söin Classic Pizzassa Tom Björckin nimikkopitsan. Hyvää oli, ihanat tuoreet basilikat.




Kirppiksille emme sitten lopulta edes ehtineet ja jaksaneet lähteä, vaan matkasimme tyytyväisinä ostoskassien kanssa takaisin kotiin. Kiva päivä oman tyttären kanssa!

Nenäpäivää ja muuta hyvää

Roosa nauha- keräyksen jälkisatona ostin saippuaa hyvää tehden. Toinen hyvä kohde on mielestäni Nenäpäivä. Se osuu Roosa nauha -kampanjan kanssa synkkään syksyyn ja piristää mieltä. En kuitenkaan voi millään ymmärtää, miksi ostaisin punaisen nenän. Ostin siis käyttöesineen, josta on minulle hyötyä päivittäin ja samalla annoin pienen lahjoitukseni keräykseen.


Paras tapa lahjoittaa rahaa olisi tietenkin olla ostamatta mitään ja laittaa mukirahat kokonaan keräykseen. Miksi sitten on niin paljon helpompi osallistua näin ohimennen kaupassa? Varmaan siksi, että nettipankkiin tulee harvemmin mentyä samalla tapaa hetken mielenjohteesta lahjoitusta tekemään. Lisäksi moni saattaa ajatella, että haluaisi tukea useampaa kohdetta, mutta kutakin pienellä summalla. Ja jotenkin esimerkiksi kaksi euroa on niin pienen tuntuinen summa laittaa erikseen keräystilille. Ei tässä itseään vielä suureksi hyväntekijäksi pääse tituleeraamaan, mutta ehkäpä näitä pikku purosia tulee tarpeeksi muualtakin.

Käynpä vielä tukemassa Lastensairaalan rakentamista, kun vauhtiin pääsin. Se projekti on odottanut aloittamista jo ihan liian kauan. Katsokaa vaikka alla olevia kuvia. Ei voi olla helppoa pitää tuollaisessa kunnossa olevia tiloja hygieenisinä ja turvallisina vaikkapa alentuneesta immuniteetista kärsiville potilaille. Ja mukavuudesta ei voi edes puhuakaan, jos lämpötiloja ei pystytä pitämään vakaina tai jos potilaat joutuvat jonottamaan käytävän varren vessoihin.

Lähde: http://uusilastensairaala2017.fi/medialle


Lähde: http://uusilastensairaala2017.fi/medialle

Surkuttelu ei auta. Apu auttaa! Haastan teidät kaikki osallistumaan johonkin hyvää tekevään keräykseen vapaavalintaisella summalla.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Jee, lunta!

Olisin huutanut pikkutyttönä. Nyt vedin vain kaulusta tiukemmin kiinni ja avasin sateenvarjon. No, innostuin minä kuitenkin sen verran, että otin pari räntäkuvaa.




Huilattaiskos?

Onko hartiat korvissa? Tekemiset ohjelmoitu puhelimen kalenteriin ja muistutuslistaan? Olisko paikallaan ottaa vähän löysemmin rantein, huilia hetki? Mikä on tärkeintä elämässä?

Kuva: photo_gratis Flickr

Henri David Thoreau varoitteli jo 1800-luvun puolivälissä kirjassaan Walden (1854) elämästä liian kiivaasti teknologisten uudistusten tahtiin; ei pidä unohtaa elää täysillä, imeä Thoreaun sanoin elämän luusta koko ydin. Mihin meillä onkaan niin kiire?
Men think that it is essential that the Nation have commerce, and export ice, and talk through a telegraph, and ride thirty miles an hour, without a doubt, whether they do or not; but whether we should live like baboons or like men, is a little uncertain. 
Thoreau kauhisteli rautateitäkin ja sitä, millä hinnalla edistys saavutetaan. Alla oleva sitaatti saa minut palaamaan mielessäni nälkävuosien rautatien rakentajiin.
We do not ride on the railroad; it rides upon us. Did you ever think what those sleepers are that underlie the railroad? Each one is a man, an Irishman, or a Yankee man. The rails are laid on them, and they are covered with sand, and the cars run smoothly over them. They are sound sleepers, I assure you.
Vinkki: Henri David Thoreaun teoksen voi lukea Gutenberg-projektin ansiosta kokonaisuudessaan.

Tervetuloa lukijaksi Anna! Tämä vetäytyy nyt ansaitusti huilimaan. Kuulumisiin viikon päästä!

torstai 17. lokakuuta 2013

Seitsemän kuvaa kesästä

Jätän kesän taakseni Mansikkatilan Tainan heittämän haasteen kuvin.

Seitsemän kuvaa - seitsemän sanaa


Alasajoa



Yökuhkinaa



Vesileikkejä



Hengenruokaa



Rakkaita



Suomimatkailua

Siirtymäriittejä



Hyvästi kesä! Ensi kesänä uusiksi!




Ainoa aika on nyt

Tähän ei voi lisätä mitään vesittämättä ja laimentamatta, joten:



keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Keltaista

Syksyllä valo muuttuu. Silmä tavoittaa sinapinkeltaista ja tekee mieli tarttua puikkoihin. Vielä ei ole ohjetta valittuna. Jotain lankoja kyllä on. Jatkuu jossain seuraavista numeroista... Sillä välin, ihailkaa keltaisia silmäniloja.

Kerrostalo, jolla on omakotitalon sielu.


No lahtelaiset, kuka tunnistaa tämän rakennuksen?


Eikö ole suloinen pikku peittokansi. Yksi korva lurpallaan :D





tiistai 15. lokakuuta 2013

Värikkäitä sähkökaappeja

Normaalisti graffitit vain harmittavat minua. Etenkin Karjalankadulla, jossa sotketaan yhä uudelleen ihan hienojen talojen seiniä. Jotenkin vielä ymmärrän sen, että ruma betoniboksi saa graffitia päälleen ikäänkuin kapinaksi rumuutta vastaan. Mutta kenenkään koteja ei pitäisi sotkea.

Tänä kesänä ja syksynä Lahteen on ilmestynyt muutama värikäs luvallinen graffititeos. Lokki-ravintolan tuntumassa oleva Lahti Energian rakennus on saanut vitsikkäitä merikarhuja kylkiinsä.

Tunnel vision :P



Samoin kaupungille päin vievän alikulkutunnelin seinä on koristettu taitavilla graffiteilla.



En nyt tahtoisi kuulostaa kyyniseltä tädiltä, mutta mietinpä vain, kuinka kauan nuo maalaukset pysyvät puhtaina sotkemiselta.

Oikeastaan koko graffitiasia on kaksipiippuinen. Onhan se hyvä, että susiruma rakennelma saadaan piiloon edes pintavärillä, mutta oikeastaan toivoisin, että rumia rakennuksia ei rakennettaisi ensinkään, varsinkaan niin kauniille paikoille kuin esimerkiksi järven ranta luonnostaan on. (Luvallinen, kaunis) graffiti on sellaisessa paikassa vain laiha lohduke jo pilatulle miljöölle.

Myös sähkökaappeja on koristettu tänä syksynä. Ne ovatkin normaalisti täynnä luvatonta suttua, joten kaikki vähänkään taiteellisempi on tervetullutta. Olen bongannut tähän mennessä neljä erilaista. Teatterin lähellä oleva kissa on jäänyt kuvaamatta.









Menkää tekin bongailemaan sähkökaappitaidetta!

Lisää Lahden graffitiprojekteista YLE:n sivuilta.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Nälkävuosina kuolleiden muistolle

Luin jokin aika sitten Aki Ollikaisen kirjan Nälkävuosi ja päätin kirjan motivoimana käydä hiljentymässä Radanrakentajien hautausmaalla. Hautausmaa on jäänyt Valtatie 12:n tieliittymien ja Nastolaan johtavan tien kainaloon, mutta onneksi kuitenkin säilynyt jälkipolville muistuttamaan meitä vaikeista ajoista. Riittävä ravinto on jotakin, mistä saamme olla kiitollisia jokaisena päivänä.

Riihimäki-Pietari -rata oli yksi valtion hätätaputyömaista, jolla pyrittiin auttamaan nälkävuosina hätään joutunutta kansaa. Hautausmaan joukkohautaan haudattiin vuosina 1867-68 arviolta 300 vainajaa (Lähde) . Aluetta ympäröi koruton ratakiskoista rakennettu aita ristiportinpielineen. Lahden seurakunta on pystyttänyt hautausmaalle muistomerkin vuonna 1953.

Hautausmaalle löytää helposti tienviitan avulla, auto jätetään alas parkkipaikalle ja itse alueelle päästäkseen pitää kiivetä lyhyt matka ylös mäkeä.

Hautausmaalle johtava tie


Aluetta ympäröivä ratakiskoaita.


Portin molemmin puolin ratakiskoristit.




Radanrakentajien muistomerkki

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

I love me

Tänään rentouduin ystävän kanssa I love me-messuilla. Pysyttelimme enimmäkseen terveys-puolella ja löysimmekin monta kiinnostavaa asiaa. Kipukoukkujen esittelijä neuvoi hyvän tavan saada lymfanesteet kiertämään koko kädessä aina olkapäähän saakka ihan vain puristelemalla sormia nivelten väleistä. Ote sai olla aika napakka. Vettä pitää juoda paljon, kuului loppuneuvo.

Sormia painellaan nivelten väleistä sekä päältä, että sivuilta.

Maistoin pakuriteetä ja sain kuulla, että siinä on mustikkaan verrattuna 21 kertaa enemmän antioksidantteja. Teen maku oli vienosti metsäinen - kääpäinen tai sieninen. Ei kuitenkaan epämiellyttävä, joten voisin jopa ajatella juovani sitä esimerkiksi flunssakaudella flunssaa ehkäisemään.

Omronin pisteessä oli kävely- ja ryhtiarvio. Niin kuin arvata saattaa, en osannut kävellä. Tai no osaanhan minä, mutta pää on liian etukenossa. Sama vika oli ryhdissä. Kun minut laitettiin seisomaan seinää vasten suorassa ryhdissä, oli minulla sellainen olo kuin pää olisi takakenossa, vaikka asento oli juuri se ihanteellinen. Täytyy siis alkaa kiinnittää huomiota tähän. Keuhkot täyteen ilmaa, rintakehä ulos ja pää pystyyn. Kävellessä saa lantio heilahtaa naisellisesti.

Kilpailujakin messuilla käytiin. Mielikuvitukselliset maskeeraukset Sirque de Soleil- tyyliin ja fantasiakampaukset hykerryttivät. Kampauksissa näkyi innoittajina muun muassa Old Hollywood- teemaa ja Bratz-nukke. Yhdestä kampauksesta nousi jopa savua.





Hihi: oli siellä leipäjonokin... Ihmiset jonottivat heittääkseen palloa maaliin. Palkintona leipää.



Blogger´s Loungessa tutustuimme aikuisiin naisbloggaajiin blogeista Fab Forty Something, Business Woman ja Pinkit Korkokengät. Sain hyvän vinkin, mistä löytää lisää aikuisille suunnattuja blogeja: Fab Forty Something-blogissa on listaus, jossa on tällä hetkellä jo yli 50 blogia. Sinnepä siis tutkimaan.

Päivän rennoin hetki koitti viimeisessä vierailemassamme pisteessä. Kalevalaisten jäsenkorjaajien rempseät sedät painelivat ja pyörittelivät alaraajamme kuntoon. Läksiäisohjeiksi tuli: ei mitään painavia nosteluita tai siivoamista kolmeen päivään. Ja pitää juoda paljon vettä!

Lähde theilr Flickr

perjantai 11. lokakuuta 2013

(Vähän) terveellisempi herkkuperstai

Lahteen tuli Punnitse ja säästä. Vaeltelin siellä tänään tutkimassa hyllyjen antia. Oli kaikenlaista, mitä tekee mieli maistaa myöhemminkin, mutta tänään ostin luonnonmukaista maapähkinälevitettä ja pikkuisen tummasuklaacashewpähkinöitä ja tummasuklaalakuja. Eikö niin, että tumma tekee suklaasta ihan terveystuotteen! Olihan mun pakko terveyteeni satsata. Kassalta vielä ostin tarjouksessa olleita Flapjackejä, ettei ihan menis tiukkapipoiseksi terveysintoiluksi tää perstai.



torstai 10. lokakuuta 2013

Semmoinen päivä

Onneksi on ihania työkavereita. Minä ja työparini olimme lähdössä kotiin ja huokailimme kulunutta päivää. Pois kävellessämme huikkasi toinen kollega perään: Moikka likat! ja pelasti päivämme. Hihitellen läksimme parkkipaikalle päin ja totesimme, että ilmassa on Ultra Bran biisin tuntua. Biisi voisi alkaa vaikka niin, että

"Siinä menee tädit, jotka vieläkin luulee olevansa tyttöjä".

Tirpalla ei osuutta päivän tapahtumiin.

Kävelin töiden jälkeen ylimääräisen lenkin saadakseni akut ladattua. Joutjärven ranta oli kaunis ja rauhallinen.

Polku Joutjärven rantaan.

Pieni uimaranta Huhmarannankadun päässä.

Hiidenkirnu Järvenpäänkadun varrella.

Hieno syksyinen väripari.